– Twitter, Snapchat, Instagram, Facebook, Youtube, Twitch, luettelee 5.-luokkalainen Arttu Töyry käyttämiään sosiaalisen median palveluja.

Sosiaalisessa mediassa surffailu on suosittua ajanvietettä Korian koulun 5.-luokkalaisten keskuudessa. Somessa kulutetaan aikaa ja pidetään yhteyttä kavereiden kanssa, mutta sieltä etsitään myös tietoa.

– Jos haluan lukea uutisia, katson ensin Instagramista, sanoo 5.-luokkalainen Inka Siren.

Esimerkiksi Pariisin Notre Dame-kirkon palosta moni sai tietää somen kautta. Luokan lapset seuraavat somessa kavereiden ja somevaikuttajien lisäksi erilaisia uutissivustoja.

– Minua kiinnostavat etenkin sellaiset uutiset, joissa kerrotaan jotain tosi jännittävää, sanoo Arttu Töyry.

Moni seuraa uutisia somesta

Some on monelle lapselle ja nuorelle pääasiallinen uutiskanava.

– Se on todella yleistä. Mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä enemmän heidän uutisseurantansa tapahtuu somekanavien kautta. Uutisia saatetaan jakaa myös Whatsapp-ryhmissä, sanoo tutkija Elina Noppari journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskuksesta Tampereen yliopistosta.

Nopparin mukaan sosiaalisen median merkitys uutiskanavana on korostunut vuosi vuodelta myös aikuisten keskuudessa, mutta lasten ja nuorten kohdalla muutos näkyy erityisen selvästi.

– Siinä ikäluokassa muu uutistenkäyttö on vielä aika vähäistä, eikä rutiineja uutisten seuraamiseen ole vielä syntynyt. Yleensä nuoret eivät vielä varhaisteini-iässäkään ole erityisen kiinnostuneita uutisista. Usein lapset ja nuoret hakevat sellaisia uutissisältöjä, jotka liittyvät esimerkiksi heidän harrastuksiinsa tai viihteeseen.

Samoista aiheista kiinnostunut someyhteisö voi myös motivoida hakemaan lisää tietoa ja levittämään sitä eteenpäin.

– Omaa verkostoa halutaan palvella, ja ehkä päteäkin muiden silmissä löytämällä jotain uutta ja kiinnostavaa tietoa. Sillä saa tietynlaista arvostusta verkoston sisällä, jos pystyy tarjoamaan jotain kiinnostavaa tietoa.

Tässä on myös varjopuolensa.

Verkossa liikkuu valheita

Valeuutiset leviävät somessa ketterästi, ja julkaisuihin on kätketty mainoksia. Kuinka hyvin lapset ja nuoret osaavat erottaa oikean tiedon väärästä?

Elina Nopparin mukaan vaihtelevasti.

– Stanfordin yliopistossa tutkittiin sitä, miten yläkouluikäiset pystyvät tunnistamaan yritysten kanssa yhteistyössä tehtyjä mainoksia uutisten joukosta. Tutkimuksen tulokset olivat todella huonoja. Suurin osaei erottanut mainoksia uutisista vaan luki niitä ihan samanlaisina sisältöinä, Noppari sanoo.

Nopparin mielestä lapset ja nuoret tarvitsisivat aikuisen apua somemaailmassa luovimisessa.

– Apuna pitäisi olla niin pitkään, kuin lapsi asuu kotona. Alakouluikäisten vanhemmille on tyypillistä varoitella ja rajoittaa ruutuaikaa, mutta yläkoululaisten kohdalla vanhemmat katsovat, että mediakasvatus on tehty. Se ei pidä yhtään paikkaansa. Silloin nuoret vasta joutuvat vastakkain monimutkaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten kanssa verkossa, ja on paljon asioita, joita he eivät yksinkertaisesti ymmärrä.

Suomessa ei ole juurikaan tutkittu sitä, kuinka hyvin lapset ja nuoret tunnistavat valeuutisia, mutta Nopparin mukaan suomalaisten medianlukutaito on luultavasti paremmalla tasolla.

– Sitä harjoitellaan kuitenkin alakoulusta asti. Kyse on niin lasten ja nuorten kuin aikuistenkin kohdalla varmasti siitä, pysähdymmekö lukemaan juttuja kriittisesti ja huomaammeko, jos julkaisun yhteydessä mainitaan kaupallisesta yhteistyöstä.

Elina Nopparin mukaan medialukutaito on kuitenkin perinteisesti mielletty pitkälti alustojen hallinnaksi ja taidoksi tuottaa sisältöjä itse eri muodoissa. Valeuutiset, propaganda ja pyrkimykset poliittiseen vaikuttamiseen sekoittavat pakkaa.

– Nuoret ovat usein näiden kohteena verkossa. Erilaiset ääriliikkeet pyrkivät tavoittamaan nuoria verkon kautta. Uusi verkkoympäristö haastaa mediakasvatusta laajempaan yhteiskunnalliseen otteeseen.

Epäedullista sisältöä saatetaan jakaa vain, koska toisesta ryhmästä ei pidetä. Elina Noppari

Mediakasvatusta pitäisikin Nopparin mielestä käsitellä kouluissa myös yhteiskunnallisten aineiden, kuten uskonnon tai yhteiskuntaopin yhteydessä, eikä vain äidinkielen tai luovien aineiden tunneilla.

– Poliittisen vaikuttamisen arviointiin tarvitaan myös yleistietoa yhteiskunnasta ja ymmärrystä siitä, millaiset toimijat täällä huseeraavat, millaisia pyrkimyksiä ja ideologioita heillä voi olla ja millaisia vaikuttamiskeinoja he käyttävät.

Nopparin mukaan tiedon oikeellisuuden arviointia voi vaikeuttaa se, jos sen jakaa joku luotettava tuttu.

– Silloin mukana on ikään kuin jakajan lupaus jutun oikeellisuudesta tai totuudellisuudesta. Jutun suhteen pitäisi muistaa olla kriittinen, vaikka sitä jakaisivat ihmiset, joihin voi luottaa.

Valeuutisia voidaan pitää hauskoina

Harhaanjohtavaa tietoa liikkuu verkossa monessa muodossa. Osa valeuutisista on helpompi, osa vaikeampi tunnistaa. Nopparin mukaan lasten ja nuorten on helpompi tunnistaa esimerkiksi MV-lehden valeuutiset, joissa on paljon huutomerkkejä ja karkeaa kielenkäyttöä.

– On kuitenkin myös julkaisuja, jotka tekevät vahvasti puolueellista, esimerkiksi maahanmuuttovastaista sisältöä. Niiden ulkoasu voi olla hyvin asiallinen, eikä esitystapa ei ole räikeän päällekäyvä. Sellaisia sivustoja on huomattavasti vaikeampaa havainnoida.

Medialiiton parin vuoden takaisessa tutkimuksessa lähes puolet vastanneista nuorista kertoi törmäävänsä valeuutisiin viikoittain. Suurin osa luotti kykyihinsä valeuutisen tunnistamisessa.

– Jos julkaisijana on juoruista tunnettu sivusto, niin en yleensä luota juttuihin, toteaa 5.-luokkalainen Veikko Sorsa.

Apuna pitäisi olla niin pitkään, kuin lapsi asuu kotona. Elina Noppari

Aina tiedon paikkansapitämättömyydestä ei kuitenkaan välitetä. Nuoret saattavat tietoisesti jakaa valheellisia sisältöjäeteenpäin. Elina Nopparin mukaan ilmiö liittyy osin verkostoihin ja kuplautumiseen.

– Verkossa saatetaan jakaa sellaisia paikkansapitämättömiä sisältöjä, jotka koskevat jotain toista ihmisryhmää, jonka ei katsota kuuluvan omiin porukoihin. Ei ole ensisijaista, onko sisältö totta vai ei. Epäedullista sisältöä saatetaan jakaa vain, koska toisesta ryhmästä ei pidetä.

Nopparin mukaan valheellisia sisältöjä saatetaan jakaa eteenpäin myös siksi, että niitä pidetään vitsikkäinä, tyhminä tai hauskoina.

– Sitä ei välttämättä ajatella, että joku muu saattaa ottaa asian tosissaan. Olisi hyvä, että tunnettaisiin vastuuta omista verkostoista. Nuorille on kuitenkin tyypillistä toisten erehtymisestä tai hölmöydestä huvittuminen. Se saattaa olla heistä hyvin huvittavaa, jos joku menee halpaan.

Varpaiden kynnet ovat vääntyneet. Ne sojottavat suoraan ylöspäin, koska jokaisen kynnen alla tykyttää valtava vesirakkula. Nilkat ovat tulehtuneet ja turvonneet kaksinkertaiseksi. Jaloilla ei pysty enää kävelemään, mutta Mikko Auvinen pakottaa pyöräilykengät jalkaansa.

Edessä on enää 200 kilometriä maastopyöräilyä ja 100 kilometriä kajakkimelontaa. Se on mitättömän vähän. Takana on jo viisi vuorokautta lähes tauotonta rypemistä vuoristossa: juoksua, suunnistusta, uintia ja melontaa Norjan Lofooteilta Ruotsin rannikolle. 900 kilometrin mittainen Explore Sweden on yksi maailman rankimmista seikkailukisoista.

Viimeisellä melontaosuudella horisontti heittää. Tuntuu kuin kajakki kulkisi alamäkeen. Se johtuu luultavasti siitä, että äärimmäisessä rasituksessa tasapainoelimen toiminta häiriintyy. Maalissa tunne pakenee sanoja. On heinäkuu vuonna 2009. Mikko Auvinen on 27-vuotias ja kuolematon.

Kuluu kuusi vuotta, ja seikkailija ei pysty juoksemaan edes kilometriä tai menemään metsään pelkäämättä.

– Tuntui, ettei kehon tai mielen suorituskyvyllä ole rajoja. Niitä pystyi venyttämään loputtomiin, Auvinen sanoo nyt.

Elmo päihitti aikuiset miehet

Joensuulainen Mikko Auvinen, 37, syntyi urheilijaksi. Porukassa poika oli arka ja ujo, mutta juoksi jo alakouluikäisenä rinta rinnan aikuisten miesten kanssa kyläkisoissa. Teini-ikäisenä Auvinen treenasi tosissaan hiihtoa, kestävyysjuoksua ja kymmenottelua. Vuosituhannen vaihteessa hän juoksi Jukka Keskisalon rinnalla 2000 metrin esteet nuorten Suomi–Ruotsi-maaottelussa ja seuraavana vuonna voitti hiihdossa nuorten MM-viestihopeaa samassa joukkueessa Sami Jauhojärven kanssa.

Lahjat olisivat riittäneet huippu-urheilijaksi. Samaan viittasi myös lempinimi Elmo: Auvinen oli poikkeuslahjakkuus, joka pärjäsi lajissa kuin lajissa. Ammattiurheilijaa Auvisesta ei kuitenkaan tullut, sillä hän kammoksui kurinalaista lajiharjoittelua, sen puuduttavaa toisteisuutta. Auvinen halusi treenata lujaa, mutta fiilispohjalta. Urheilu oli hänelle pohjimmiltaan leikkiä.

Se oli tapa olla maailmassa.

Onko sykemittari rikki?

Huhtikuussa 2015 Mikko Auvinen tekee tavanomaista harjoitusta: ohjelmassa on kevyt juoksulenkki ja sen päälle muutama kilometri uintia intervallivedoilla. Auvinen on innostunut seikkailukisojen ohella triathlonista. Lajin vaativin sarja, täyspitkä Iron man -matka, tuntuu pyrähdykseltä päiväkausien seikkailukisoihin verrattuna. Edellisenä kesänä Auvinen on osallistunut elämänsä ensimmäisiin triathlonkisoihin ja voittanut niistä kylmiltään yleisen sarjan SM-hopeaa.

Auvinen ui 3,8 kilometriä, pyöräili 180 kilometriä ja juoksi maratonin alle yhdeksään ja puoleen tuntiin. Siitä on nyt tarkoitus pistää paremmaksi.

Lenkillä Auvinen vilkaisee sykemittariaan ja ihmettelee, miksi syke huitelee lähes 200:ssa. Hän arvelee, että mittari valehtelee tai että patteri on loppumassa. Pulssi ei rauhoitu edes uimahallin pukuhuoneessa lenkin jälkeen. Rinnassa muljahtelee. Treenikaveri on lääkäri ja tietää saman tien, mistä on kyse. Auvisella on rytmihäiriökohtaus, flimmeri, jossa sydämen eteiset eivät pumppaa verta normaalissa rytmissä, vaan pulssi tykyttää nopeasti ja epätasaisena. Rytmihäiriö ei ole vaarallinen, mutta vaatii tarkkailua. Auvinen pakkaa uimakamppeet takaisin kassiin ja ajaa päivystykseen.

Hätää ei ole, mutta kuolemanpelko iskee silti. Auvinen makaa verhojen takana päivystyksessä, eikä kukaan ehdi selittää perusteellisesti, mistä on kyse. Sydän ei rauhoitu lääkityksellä, joten Auviselle tehdään rytminsiirto: nopeassa nukutuksessa sydämelle annetaan pieni sähköisku. Lääkäri sanoo, että homma on tällä hoidettu. Sydän palaa normaaliin rytmiinsä, mutta Auvisen elämä ei.

Hermosto hirttää kaasun päälle

Rytmihäiriö on yksi ylikunnon tyypillisistä oireista, mutta sitä Mikko Auvinen ei vielä tiedä. Ylikunto on kokonaisvaltainen rasitustila. Ihmisen fyysinen ja psyykkinen kestävyys venyy kuin kuminauha, mutta jossakin vaiheessa tulee vastaan raja. Sitten joustoa ei enää löydy.

Silloin autonomisen hermoston tasapainotila kehossa järkkyy. Sympaattinen hermosto eli kansanomaisemmin stressihermosto käy ylikierroksilla: leposyke ja verenpaine nousevat, keho erittää taistele tai pakene -hormoneja. Sama mekanismi, joka normaalisti auttaa meitä selviytymään elämästä, estääkin nyt levon ja palautumisen.

Oireet ovat moninaiset: ihminen voi olla uupunut, mutta samaan aikaan levoton. Vapina, rytmihäiriöt ja uniongelmat ovat yleisiä, samoin herkkyys infektioille. Masennus, jännittyneisyys, pelko ja ahdistus seuraavat fyysisiä oireita. Urheilija voi ajautua ylikuntoon liian kovasta harjoittelusta, mutta työelämän henkisessä loppuunpalamisessa on kyse samasta ilmiöstä: kuminauhaa on venytetty liian pitkään ja kireälle ilman löysäämistä.

Vauva syntyy, Auvinen hiihtää

Ennen rytmihäiriökohtausta Mikko Auvisen elämässä on tapahtunut paljon. Harjoitusmäärät ovat tolkuttomia, vaikka Auvinen ei koe niitä sellaisiksi. Enimmillään hän treenaa töiden päälle neljä tuntia päivässä. Joskus hän päättää tehdä pitkän hiihtolenkin ja lykkii yhdellä kertaa 150 kilometriä.

Triathlonin täysmatka on keholle valtava rääkki, mutta vajaa viikko SM-kisojen jälkeen Auvinen lähtee joukkueensa kanssa Kiinaan vuorokauden mittaiseen seikkailukisaan. Se painetaan täysillä alusta loppuun saakka, sillä mukana ovat maailman kovimmat joukkueet. Auvisen joukkue sijoittuu neljänneksi, ja rahapalkinnosta jää kulujen jälkeen myös vaivanpalkkaa.

Kotona odottaa pieni Vili. Auvisen ja hänen puolisonsa esikoispoika on syntynyt joulun alla. Vauvavuoden ajan Auvinen on harjoitellut kovempaa kuin koskaan, mutta vauvan kanssa yöt ovat repaleisia.

Väsymyksen tajuaa vasta jälkeenpäin. Olo on ollut uupunut ja alavireinen koko talven. On tehnyt mieli jumittua sohvalle.

– Oikeastaan ainoat nautinnon hetket koin treenatessa. Liikkeelle lähteminen kävi koko ajan vaikeammaksi, mutta harjoituksen aikana pöhnäinen olo helpotti hetkeksi, Auvinen muistelee.

Lääkärin määräystä on vaikea uskoa

Rytmihäiriökohtauksen jälkeen Auvisen sydän tutkitaan perusteellisesti. Rasituskokeessa ei ilmene mitään poikkeavaa, mutta kun Auvinen yrittää käydä lenkillä, kurkussa ja rintakehässä tuntuu siltä kuin olisi tukehtumassa. On pakko pysähtyä. Kuristus helpottaa usein vasta kotona.

Myös sydämen magneettikuva näyttää normaalilta, mutta sen määrännyt lääkäri tekee huomion: potilas on kireä kuin äärimmilleen viritetty jousi. Lääkäri suosittelee kääntymään psykiatrin tai psykologin puoleen. Aluksi Mikko Auvisen on vaikea uskoa, että syy kuristavaan tunteeseen ja heittelevään pulssiin olisi päässä eikä sydämessä. Kroppa pettää ensin, mieli vasta vähän sen jälkeen.

Pulssista tulee Auviselle pakkomielle. Hän kuulostelee jatkuvasti vointiaan ja vilkuilee sykemittariaan. Mitä jos saan jonkin kohtauksen? Entä jos sydämessä on sittenkin vikaa? Kuinka pitkä matka on sairaalaan, jos jotain tapahtuu?

Auvinen ei uskalla enää jäädä pienen poikansa kanssa kahden. Häntä pelottaa, mitä pojalle tapahtuisi, jos isän sydän pettäisi. Kun puoliso ei ole paikalla, on pakko pyytää omat vanhemmat avuksi. Yhtäkkiä seikkailu-urheilijalla ei ole turvallinen olo enää missään: kotoa poistuminen tuntuu vaaran paikalta metsässä lenkkeilystä puhumattakaan. Elämä käpristyy kovin pieneksi. Ahdistus kasvaa niin voimakkaaksi, että Auvinen jää neljäksi kuukaudeksi sairauslomalle töistä. Päivisin olo on kammottava, mutta öisin uni tuo hetkeksi unohduksen.

– Onneksi pystyin sentään nukkumaan. Jos unetkin olisivat menneet, olisi varmasti pitänyt hakea vauhtia laitoksesta, Auvinen arvioi.

Voiko voittamaton murentua?

Auvisen autonominen hermosto käy niin ylikierroksilla, että alapaine huitelee yli sadassa. Auvinen joutuu aloittamaan verenpainelääkityksen. Sykettä rauhoittamaan hän syö betasalpaajia ja paniikin tunteisiin on oma kohtauslääkkeensä. Masennuslääkityksen aloittaminen leikkaa onneksi ahdistukselta terävimmän kärjen. Mutta silti: purkkikaupalla pillereitä terveelle miehelle.

Sitä ei ole helppo hyväksyä.

Kun treenit jäävät, jäävät myös treenikaverit. Urheilu on ollut tapa viettää aikaa yhdessä. Nyt sosiaaliselta elämältä putoaa pohja pois. Auvinen aloittaa psykoterapian. Se ehkä on tavallista taiteilijapiireissä, mutta ei niissä porukoissa, joissa Auvinen liikkuu. Monen kaverin on vaikea ymmärtää, että ihminen voi murentua palasiksi.

– Nyt kun on ihmisten kanssa enemmän jutellut, vaikuttaa siltä, että ei ahdistus ole vierasta keski-ikää lähestyville miehille. Siitä ei vain puhuta, Auvinen toteaa.

Paniikki päälle pikkulenkistä

Kun Auvinen sai rytmihäiriökohtauksen lenkillä, lääkärikaveri varoitti, että ylikunnosta toipumiseen voi mennä jopa kuukausia.

– Emme kumpikaan olisi voineet arvata, miten pieleen arvio meni, Auvinen toteaa.

Nyt aikaa on kulunut neljä vuotta, eikä elämä ole entisellään. Kestävyyslajeja Auvinen ei pysty harrastamaan enää ollenkaan. Jos syke nousee, seurauksena on herkästi paniikki. Sydän muljahtelee tämän tästä. Se tuntuu pelottavalta. Psykoterapiassa Auvinen opetteli rentoutumistekniikoita, mutta siitä huolimatta keho ja mieli lähtevät helposti laukalle urheillessa. Tulee huono olo ja ahdistus.

Viime aikoina Auvinen on innostunut telemark-hiihdosta virallisten rinteiden ulkopuolella. Tänä talvena hän laski kavereidensa kanssa suljetuilla Lomakolin rinteillä. Sen kauemmaksi kotoa ei tee mieli lähteä, vaikka kaverit ehdottivat laskureissua Norjan vuoristoon telttamajoituksella. Aiemmin Auvinen olisi pakannut rinkkansa saman tien, nyt ei missään nimessä.

– Ei minusta ole siihen, enkä halua pilata muiden reissua.

Auvisen ylikunto on pitkittynyt ja muuttunut krooniseksi. Niin käy joillekin uupuneille. Auvisen kehon ja mielen stressikynnys on edelleen hyvin matala, ja pienikin ärsyke laukaisee hälytystilan. Urheilijoiden ylikunnosta seurantatutkimuksia on tehty vain vähän, mutta henkisestä burn outista enemmän. Ne osoittavat, että kaikki loppuunpalaneet eivät toivu viiden vuoden seurantajakson aikana.

Auvinen kokee, ettei oikein voi muuta kuin odottaa, että aika tekisi jossain vaiheessa tehtävänsä. Terapiat on käyty, ja fyysiset oireet pysyvät kurissa lääkityksellä. Mieltä polttelisi haastaa itseään kunnolla, mutta kun sitä yrittää, vastassa on seinä, jonka yli ei pääse.

Putoaminen ei pelota

Huhtikuisena tiistaina Auvinen pukee päälleen valjaat ja varmistaa varusteet ristiin yhdessä kiipeilykaverin kanssa. Ensimmäiset metrit seinällä hän nousee kuin tanssien. Auvinen harrastaa mieluiten köysikiipeilyn vaativampaa lajia, niin sanottua liidausta. Siinä kiipeilijä itse pujottaa matkan varrella köyden varmistuslenkeistä. Toisin kuin yläköysikiipeilyssä, liidauksessa kiipeilijä voi pudota useamman metrin matkan ennen kuin varmistusköysi nappaa kiinni. Se pelottaa monia.

Auvinen tarrautuu värikkäisiin otteisiin jo yli 15 metrin korkeudessa. Siinä kohdassa kiipeilyreittiä on uloke, jonka yli on erityisen hankala päästä. Kyynärvarret puutuvat ja tärisevät. Taitava kiipeilijä osaa lepuuttaa niitä suorituksen aikana ja tekee suurimman työn jaloilla ja keskivartalolla. Auvinen ponnistaa kynnyksen yli mutta putoaa korkeuksista. Se näyttää hurjalta, mutta ei tunnu missään. Korkeammaltakin on pudottu.

Jyrkkään mäkeen yhdessä

Kotona autotallissa odottaa enää cyclocrosspyörä. Aiemmin varasto oli täynnä tavaraa märkäpuvusta melontavarusteisiin ja maantiekiitureihin. Nyt kamppeet on myyty eikä unelmia ole. Tai ainakin ne ovat hyvin erilaisia kuin ennen: että 5-vuotias Vili ja 1-vuotias Aava kasvaisivat vähän isommiksi, niin pääsisi harrastamaan yhdessä. Että kokisi pystyvänsä. Ettei takapakkia enää tulisi.

Kun viimeiset jäät metsäpoluilta sulavat, Mikko ja Vili Auvinen nostavat maastopyörät esiin. Kotona Vilin on joskus vaikea keskittyä, mutta polulla pyörän selässä ei koskaan. Auvinen näkee, miten poika nauttii. Siinä on jotain hyvin tuttua.

Vili on jo taitava maastopyöräilijä, mutta mäkisellä reitillä Auvinen kiinnittää omasta pyörästään paksun kuminauhan kiinni pojan pyörään. Sitten isä ja poika polkevat jyrkän mäen huipulle. Toinen auttaa toista eteenpäin.

Juttua varten on haastateltu myös liikuntalääketieteen erikoislääkäri Arja Uusitaloa.

Apple on poistanut sovelluskaupastaan laitteidensa käyttöä hillitseviä sovelluksia, kertoo New York Times.

"Alasajo" koskee sovelluksia, joiden avulla vanhemmat voivat rajoittaa lastensa puhelimen käyttöä tai omaa puhelimen käyttöään.

New York Timesin mukaan sovelluksia alettiin rajoittaa tai niitä alettiin poistaa Applen sovelluskaupasta sen jälkeen, kun Apple toi itse laitteisiinsa ominaisuuden, jolla ruutuajan käyttöä voi seurata ja rajoittaa.

New York Times laskee, että viimeisen vuoden aikana 17:stä ladatuimmasta rajoitussovelluksesta 11 on poistettu tai niiden toimintaa on rajoitettu.

Jotkut sovelluskehittäjät ovat joutuneet lopettamaan toimintansa tai pelkäävät tulevaisuutensa puolesta.

Lehden haastattelemien sovelluskehittäjien mukaan poisto on saattanut tapahtua varoittamatta tai selvää vastausta sovelluksen muuttamista koskeviin kysymyksiin ei ole annettu.

Apple on perustellut poistoja sanomalla, että sovellukset rikkovat sovelluskaupan ehtoja esimerkiksi antamalla mahdollisuuden hallita toisen ihmisen puhelinta. Aiemmin Apple on sallinut tämän, NYT huomauttaa.

Kaksi yhtiötä on valittanut asiasta EU:n kilpailuviranomaisille.

Applen edustaja kommentoi New York Timesille, että yhtiö kohtelee kaikkia sovelluksia samanarvoisesti, myös niitä, jotka kilpailevat Applen omien palveluiden kanssa.

Lue myös:

Näin rajoitat lasten kännykkäaikaa – samalla voit hillitä omaa someaikaasi

Marvelin juonellisesti toisiinsa nivoutuvien elokuvien sarja alkoi Iron Manilla vuonna 2008, ja tähän mennessä elokuvia on kertynyt jo 22. Uusin Avengers: Endgame on täyttänyt elokuvateatterit keskiviikosta lähtien, ja heinäkuussa ensi-iltansa saa uusi Spider-Man: Far from Home.

Lisää aiheesta: Avengers: Endgamesta povataan kaikkien aikojen kassamenestystä – Ohjaajat Ylelle: "Annamme näyttelijöille luettavaksi vain sen osan tarinaa, jossa he itse esiintyvät"

Tässä vaiheessa on hyvä testata, kuinka hyvin Marvel-elokuvat ovat hallussa!

Testaa tietosi!

Hallitustunnustelija, SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ei edelleenkään ota kantaa siihen, mikä olisi hänelle ihanteellinen hallituskokoonpano.

TV1:n Ykkösaamussa lauantaina vieraillut Rinne kiersi esimerkiksi kysymykset siitä, onko perussuomalaiset rajattu ulos hallituksesta näiden ilmasto- ja EU-linjausten vuoksi.

– Toivon todellakin että kaikki puolueet nyt sitoutuvat vastaamaan vakavasti, sillä tarkoituksella, että ovat käytettävissä hallituspuolueena, myös perussuomalaiset. Kaikkien puolueiden vastaukset tullaan käsittelemään samalla tavalla, sanoi Rinne.

SDP:n linja on, että tulevan hallituksen tulee sitoutua ilmastopolitiikassaan lämpenemisen pysäyttämiseen enintään 1,5 asteeseen. Perussuomalaiset on ainoa eduskuntapuolue, joka ei ole sitoutunut tähän tavoitteeseen.

Voit katsoa lähetyksen klikkaamalla tämän jutun pääkuvaa.

Rinne haluaa tuhat uutta lääkäriä tai hoitajaa

Hallitustunnustelija Rinne jätti eilen perjantaina eduskuntapuolueille joukon kysymyksiä, joilla SDP yrittää nyt haarukoida mitkä puolueet voisivat aloittaa hallitusneuvottelut.

Hallituspohjaan, tai tavoittelemaansa “dream teamiin” Rinne ei lauantaina halunnut oottaa kantaa. Rinteen mukaan tavoitteena on muo­dos­taa vah­va enem­mis­tö­hal­li­tus, jol­la on tu­ke­naan "rei­lus­ti yli sata" kan­sa­ne­dus­ta­jaa edus­kun­nas­sa.

Hallituksen tärkeimmiksi tavoitteiksi Rinne asettaa hoitajamitoituksen kirjaamisen lakiin ja ja tuhannen uuden lääkärin tai hoitajan palkkaamisen perusterveydenhoitoon.

Mitä Rinne tarkalleen ottaen sanoi?

Näin Rinne vastasi eräisiin keskeisimmistä juontaja Kirsi Heikelin esittämistä kysymyksistä:

Jätitte puolueille eilen kysymykset, joiden perusteella selvitätte keiden kanssa hallitusohjelmaa lähdetään neuvottelemaan. Heti kärkeen on kommentoitu että näillä kysymyksillä, joista ensimmäinen käsitteli ilmastonmuutosta ja toinen EU:ta, pelattiin perussuomalaiset ulos neuvotteluista. Mitä vastaatte?

– Meillä oli viime syksynä oli kaikkien eduskuntapuolueiden yhteinen neuvonpito, jossa käytiin läpi Suomen ilmastopolitiikan lähtökohtia ja siellä kaikki puolueet sitoutuivat siihen, että tavoitteena on enintään puolentoista asteen lämpeneminen, ja että Suomi on hiilineutraali 2030–2040-luvuilla. Olisi perin kummallista, kun monissa erilaisissa selvityksissä kansalaiset kantavat erityisen paljon huolta juuri ilmastonmuutoksesta, että siitä ei sitten kysyttäisi hallitusta muodostettaessa.

– Minun mielestäni on ehdottomasti selvää, että Suomen täytyy tähän puoleentoista asteen tavoitteeseen kiinnittyä.

Mutta perussuomalaiset eivät sitoutuneet tähän tavoitteiseen, ja jos eivät sitoudu nytkään, niin oliko se siinä?

– Toivon todellakin, että kaikki puolueet nyt sitoutuvat vastaamaan vakavasti, sillä tarkoituksella että ovat käytettävissä hallituspuolueena, myös perussuomalaiset. Siis tämä koskee kaikkia puolueita.

– Kaikkien puolueiden vastaukset tullaan käsittelemään samalla tavalla. Tavoitteena on arvioida niitä nimenomaan näiden kysymysten kuvaamien ilmiöiden kautta: miten suhtaudutaan maailmaan, jossa meidän mielestä pitää asioita pistää toteutumaan.

Mikä olisi teidän Dream Team, minkälainen hallituskokoonpano?

– On aivan luonnollista, että tässä tilanteessa en kerro yhtään mitään muuta kuin sen, että tavoittelen sellaista enemmistöhallitusta, jolla on riittävä kansanedustajamäärä eduskunnassa, ja joka kykenee tekemään niitä isoja rakenteellisia muutoksia, korjaamaan suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta lisääviä tekijöitä, kääntämään suunnan kohti tasa-arvoa ja heikoimmista ihmisistä huolehtimista. Joka kykenee tekemään investointeja tulevaisuuteen, erityisesti koulutuksen ja osaamisen puolella, mutta myös palauttamaan tutkimuksen ja tieteenteon kunniaan. Huolehtimaan siitä, että työelämä on reilujen pelisääntöjen ja ahkerien ihmisten palkitsevaa työelämää.

Mikä on riittävä enemmistö hallitukselle?

– Tässäkin sanon vain, että reilusti yli sata kansanedustajaa eduskunnassa.

Mikä on se yksi iso tavoite Rinteen hallitukselle seuraavalle neljälle vuodelle?

– Ikääntyvien määrä kasvaa nopeasti ja, kuten viime talven keskusteluista havaittiin, meillä on isoja ongelmia ihmisten hoivan toteuttamisessa, laadussa ja saatavuudessa. SDP antoi selkeästi vaalilupauksen, joka tullaan pitämään, että jos me olemme mukana hallituksessa, hoitajamitoitus kirjataan lakiin.

– Vaadimme, että hallitusohjelmaan kirjataan, että vähintään tuhat uutta hoitajaa ja lääkäriä lisää palkataan. Olemme myös sitä mieltä, että perusterveydenhoitoon tarvitaan hoitotakuu kiireettömiin hoitoihin. Seitsemän päivän kuluessa pitää päästä lääkärin hoitoon, kun hoidon tarve on todettu.

Lähes joka toinen suomalainen haluaa perussuomalaiset seuraavaan hallitukseen, ilmenee Uutissuomalaisen teettämästä gallupista.

Tämän ja viime viikon aikana tehdystä gallupista ilmenee, että useampi kuin joka viides näkee, että perussuomalaisten pitäisi ehdottomasti olla hallituksessa ja hieman yli joka neljäs, että sen olisi hyvä olla mukana.

Oppositioon perussuomalaiset jättäisi noin joka kolmas kyselyyn vastannut. Perussuomalaisia ei missään tapauksessa halua hallitukseen 16 prosenttia ja yhtä moni pitäisi hyvänä, jos puolue ei olisi mukana.Tutkimuksen on tehnyt Tietoykkönen web-kyselyllä.

Tutkimukseen haastateltiin tuhatta ihmistä. Virhemarginaali on 3,1 prosenttiyksikköä suuntaansa.

Lue myös:

Analyysi: Näin luet hallitustunnustelija Antti Rinteen kysymyslistaa – SDP lupasi muutosta ja eriarvoisuuden vähentämistä

Tässä ovat hallitustunnustelija Antti Rinteen 11 kysymysteemaa puolueille – Alustavat talouskeskustelut lykkäävät neuvottelujen aloitusta

Analyysi: SDP ei pelkää lisävelkaa – taloudesta tulee hallitusneuvotteluiden kipukohta

Japanin poliisi etsii miestä, joka on jättänyt veitsiä lähelle keisari Akihiton pojanpojan pulpettia.

Japanin median mukaan 12-vuotiaan Hisahiton koululuokasta Tokiossa löytyi perjantaina kaksi veistä läheltä Hisahiton paikkaa.

Poliisi tutkii medioiden mukaan turvakameroiden kuvaa, jossa rakennustyömieheksi naamioitunut henkilö liikkuu luvattomasti koulun piha-alueella. Hisahito ei ollut tapahtumahetkellä koulussa.

Noin 30 vuotta hallinnut keisari Akihito luopuu vallasta ensi tiistaina 85 vuoden ikäisenä terveydellisistä syistä. Hänen tilalleen nousee kruununprinssi Naruhito, joka on Hisahiton setä.

Akihito perheineen on Japanissa suosittu, mutta heihin on kohdistunut vuosien varrella uutistoimisto AP:n mukaan joitain hyökkäyksiä.

Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un ajelee huipputason tapaamisissaan luksusluokan panssaroidulla Mercedeksellä, vaikka hänellä ei YK:n pakotteiden puitteissa sellaista pitäisi olla.

Mercedes Maybach S600 Pullman Guard- ja Mercedes Maybach S62 -malliset panssaroidut limusiinit odottelivat Kimiä ja hänen delegaatiotaan Vladivostokin juna-asemalla ennen tapaamistaan Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.

Limusiinien uskotaan tuodun paikalle Air Koryon lentorahtina.

Venäjän ja Pohjois-Korean johtajat tapasivat varhain torstaiaamuna Suomen aikaa Vladivostokissa. Kim ja Putin keskustelivat kolmen ja puolen tunnin ajan maiden välisistä suhteista sekä Pohjois-Korean ydinohjelmasta. Huippukokous oli Putinin ja Kimin ensimmäinen.

Kimin kerrotaan käyttäneen S600-mallin limusiiniaan myös tapaamisissaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kanssa sekä Singaporessa että Hanoissa.

Autovalmistaja Daimler ei tiedä, kuinka autot ovat Kimin käyttöön päätyneet.

– Meillä ei ole mitään tietoa, kuinka nuo ajoneuvot on toimitettu Pohjois-Koreaan. Daimlerille lainmukainen tuotteiden vienti on vastuullisen yrittäjyyden perusperiaate, sanoi Daimlerin edustaja Silke Mockert kirjallisessa vastauksessaan uutistoimisto AP:lle.

Mockert sanoo, että Daimler ei ole tehnyt kauppaa Pohjois-Korean kanssa yli 15 vuoteen.

– Estääksemme toimitukset Pohjois-Koreaan tai sen lähetystöihin ympäri maailmaa olemme toteuttaneet kokonaisvaltaisen vientikontrollijärjestelmän. Kolmansien osapuolien myynti – varsinkaan käytettyjen autojen kohdalla – ei ole meidän kontrollissamme eikä vastuullamme, Mockert sanoi.

YK:n talouspakotteet kieltävät muun muassa luksustuotteiden, kuten limusiinien myynnin Pohjois-Koreaan. Samoin esimerkiksi aseiden, kaksikäyttöteknologian, ajoneuvojen, teollisuuslaitteiden ja metallien kaupan.

1,4 miljoonan euron peruspaketti

Autonvalmistajan nettisivujen mukaan massiivinen limusiini on panssaroitu päältä, sivuilta ja pohjasta. Siinä on luodinkestävät renkaat ja autonsisäinen paloturvallisuusjärjestelmä.

Viihdykkeenä ovat esimerkiksi 19-tuumainen digi-tv-näyttö, kosketusnäyttö kaukosäätimenä kaikille herkuille sekä hierovat istuimet.

Koko komeutta vie eteenpäin yli 500 hevosvoiman V-12 moottori, jolla valmistajan mukaan pääsee pakoon tiukemmastakin tilanteesta.

Tekniikan maailma tutustui Kim Jong-unin käyttämään Mercedekseen joulukuussa 2017. Lehden mukaan auton hinta on perusvarusteilla ja ilman Suomen autoveroa 1,4 miljoonaa euroa.

Voit keskustella aiheesta klo 12 saakka.

Lue myös:

Kim haukkui Yhdysvaltojen asenteen Hanoin huippukokouksessa ja kutsui Putinin vierailulle Pohjois-Koreaan

Analyysi: Kim ja Putin tapasivat - mikä oli itsessään se juttu

"Kaikessa oli kyse pakotteista" – Nämä pakotteet Pohjois-Korea olisi halunnut purkaa, mutta Donald Trump ei suostunut(28.2.)

Hakamaan lammastilan pihalla vierailijat ottaa vastaan jämäkkä Risto Katti Höö. Ensin tarkastetaan auton renkaat, sen jälkeen vieraat yksi kerrallaan.

Harmaaraidallinen herra Höö löytyi pienenä miukujana lampaiden keskeltä pehkujen seasta. Siitä ei ole tietoa, miten se sinne oli päätynyt ja mistä. Joka tapauksessa Risto Katti jäi taloon ja toimii nykyään tilan turvallisuuspäällikkönä.

Turvallisuuspäällikölle onkin käyttöä, sillä ovet pyritään pitämään auki vierailijoille aina kun se on mahdollista, kertoo Hakamaan tilan yrittäjä Maija Suutarinen.

– Näin karitsointiaikaan toivomme, ettei ihan hirveästi porukkaa käy. Haluamme, että emot saavat rauhassa tutustua karitsoihinsa. Mutta sosiaalisessa mediassa julkaisemme kuvia ja videoita.

Avoimuus on yksi tilan perusarvoista: kuka tahansa pääsee näkemään, miten lammaspaistit kasvavat.

Ensimmäinen oppi: miten rakennetaan aita

Maija ja Samppa Suutarinen ostivat vanhan pientilan Petäjävedeltä vuonna 2010.

Kaupunkilaispariskunnalla ei ollut siteitä maaseudulle, eikä myöskään kokemusta viljelystä, mutta polte oman ruoan kasvattamiseen oli kova. Pariskunta halusi tietää, miten lautaselle päätyvä ruoka on kasvanut.

Ruohonleikkuria sijaan hankittiin kolme pikku pässiä sillä ajatuksella, että syksyllä ne pannaan pataan.

– Muistan ikuisesti sen hetken, kun pässipoikia päästettiin autosta ensimmäiseen aitaukseen. Ne tuli välittömästi portin vierestä aidan läpi ja lähtivät painelemaan pitkin pihaa. Siinä ymmärsimme, että ei ainakaan näin, nauraa Maija Suutarinen.

Ensimmäinen kesä meni aitaustekniikkaa opetellessa. Nykyään eläimet pysyvät pääasiassa siellä, missä niiden pitääkin olla.

Yksi pässeistä, Leo nimeltään, oli niin pieni ja söpö, että ruokapöytään päätyikin lopulta vain kaksi eläintä. Niistä teetettiin taljat, jotka ovat käytössä edelleen.

– Kun eläimiä pidetään ihmisten vuoksi, niin sitten niistä pitää hyödyntää kaikki. Mitään ei saa heittää hukkaan, sanoo Maija Suutarinen.

Sama ajatus jalostui myös yritystoiminnan pohjaksi ja pienestä, söpöstä Leosta tuli tilan ensimmäinen isäpässi.

Ensimmäisenä vuonna karitsoita syntyi enemmän, mitä omaan pakastimeen mahtui.

Yllättäen piti pohtia, miten kaikesta ylimääräisestä lihasta päästään eroon ja näin lähti liikkeelle nykyinen yritystoiminta, vähän kuin vahingossa.

Toinen oppi: ei ole pakko, jos ei halua

Maija Suutarinen nauraa, että maalle muuton myötä joutui luopumaan normaalista elämästä.

Vapaa-aika, sohvalla makaaminen, television katsominen, lehtien lukeminen. Siinä asioita, joista eläintilallinen voi vain haaveilla. Vaikka tila on pieni, töitä riittäisi vuorokauden jokaiselle tunnille.

– Kaupungissa työpäivä loppui viimeistään kuudelta ja sen jälkeen oli olo, että on kaikkensa antanut. Kyllä se olo tulee joskus täälläkin. Silloin on aika istua alas ja käydä keskustelu, että onko tämä sitä, mitä me haluamme tehdä?

Kaupunkilaisen ryhtymistä maatilayrittäjäksi helpottaa ainakin sukuvelvoitteen puuttuminen, toteaa Maija Suutarinen.

Jos yritystoiminnalle ei ole edellytyksiä, tehdään lopettamispäätös, sillä kyseessä ei ole satoja vuosia suvussa ollut tila, jota täytyy väkisin pitää pystyssä.

– Meillä on tiedossa, paljonko tilasta on jäljellä velkaa ja meillä on realistinen näkemys siitä, millä hinnalla tämän voi myydä. Teemme tätä hommaa ihan itsellemme ja jos tuntuu, että se ei ole hyvä, niin sitten me ei tehdä, sanoo Maija Suutarinen.

Suutariset kannustavatkin ihmisiä kokeilemaan maalla asumista ja yrittämistä, jos sellainen haave mielessä kytee.

Se pitää kuitenkin muistaa, että vaikka ottaisi "vain" kotitarve-eläimiä, pitää niistäkin huolehtia seitsemänä päivänä viikossa, ympäri vuoden.

Kun aamu viideltä marraskuisessa räntäsateessa tallustaa lampolaan tarkastamaan tilannetta ja edelleen tuntuu hyvältä, tietää tehneensä oikean ratkaisun.

Jos ei tunnu hyvältä, niin aina voi muuttaa takaisin kaupunkiin.

Kolmas oppi: asioilla on tapana järjestyä

Suutarisia siis kantaa ajatus, että elämässä on vaihtoehtoja.

Vielä ei ole tarvinnut miettiä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Ei edes silloin, kun vastaantulija kaahasi Maijan auton keulasta sisään kuusi vuotta sitten.

Vuonna 2013 yritystoiminta oli käynnistymässä ja pariskunnan esikoinen juuri ollut isossa leikkauksessa. Sitten rysähti.

Toista lastaan odottava Suutarinen makasi teho-osastolla pari päivää. Muutaman viikon kuluttua sisuuntunut lammastilan emäntä kotiutui pyörätuoliin sidottuna.

Ensimmäisten siitosemojen tuloa tilalle hän seurasi ikkunasta pyörätuolissa istuen.

– Siinä kohtaa totesin, että pakkohan tästä on itsensä kammeta ylös, että saadaan tämä homma rullaamaan, sanoo Maija Suutarinen.

Kymmenien leikkausten avulla kaikki raajat on käytännössä rakennettu uudelleen. Toipuminen on kestänyt tähän päivään saakka.

Tilalle on palkattu kaksi työntekijää, sillä Suutarisen käsien pysyvät hermovauriot estävät raskaan työn tekemisen. Yrittäjät itse eivät toiminnasta saa vielä palkkaa.

– Nyt meillä on lampola pystyssä, tuotanto käynnissä ja tehdään monenlaisia juttuja. Asioilla on tapana järjestyä, hymyilee Maija Suutarinen.

Stressittömät rutiinien rakastajat

Lampolan iso, koko seinän kokoinen ovi on auki suoraan lumiselle laitumelle ja aurinko paistaa lämpimästi sisään. Samppa Suutarinen lisää kuivaheinää ruokintahäkkiin.

Tilan eläimillä ei ole varsinaista ruoka-aikaa, vaan hyvää heinää on jatkuvasti tarjolla. Kun katraan ei tarvitse kilpailla eväästä, vältytään turhalta stressiltä ja meteliltä. Yleensä lampolassa on aivan hiljaista ja kuuluu vain vaimea rouskutus, kertoo Maija Suutarinen.

Nyt lampaat ovat kuitenkin levottomia ja määkivät kovaa. Kotvan pohdittuaan omistajat ymmärtävät eläinten hämmennyksen syyksi sen, että laitumelle johtava pieni ovi on kiinni.

Koko talvi on kuljettu ulos pienestä ovesta, eivätkä rutiineja rakastavat eläimet ymmärrä käyttää isoa ovea.

Pikkuoven aukaisu aiheuttaa ryntäyksen ja ulos mielivät eläimet tönivät toisiaan päästäkseen pihalle. Sitten on taas rauha maassa.

Lampaita ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa suuriksi ajattelijoiksi.

Kun toimittaja saa luvan mennä karitsoiden ja emojen aitaukseen, eläimet tulevat uteliaina haistelemaan ja maistelemaan tulokasta. Nämä selvästi luottavat ihmiseen.

– Meillä tärkeintä lampaan hoidossa on se, että eläimet eivät koe stressiä. Niillä on aina turvallinen ja hyvä olla ja asiat on tuttuja. Hoitotoimenpiteitä harjoitellaan eikä niitä tehdä väkisin. Myös autoon menemistä harjoitellaan, kertoo Suutarinen.

Yksi tärkeimmistä asioista on ollut löytää oikeanlainen teurastamo.

– Elämää pitää kunnioittaa, jolloin sen pitää myös päättyä arvokkaasti. Minun mielestäni meillä ei ole oikeutta siihen, että eläimet vain jotenkin lopetetaan. Koko tuotantoketjun pitää olla arvokas alusta loppuun asti, toteaa Maija Suutarinen.

Neljäs oppi: yksin ei pärjää

Hakamaan tilan lampaiden määrä lähentelee karitsoinnin aikaan noin 120 eläintä. Tilalla on 7 siitospässiä ja noin 60 aikuista uuhta sekä aina jonkin verran nuorisoa kasvamassa. Tämän suuremmaksi ei toimintaa ole tarkoitus kasvattaa.

Jokaisella eläimellä on nimi, myös puolitoista viikkoisella tanakalla pässipojalla, jolla on turkissaan kaunis harmaa väritys.

– Se on Hakamaan Jesus, tämän vuoden vahinkolapsi. Joka vuosi jostain syystä poikii ainakin yksi uuhi, jonka ei pitäisi, nauraa Maija Suutarinen.

Hakamaan Jesus tulee todennäköisesti jäämään tilalle periyttämään kaunista väritystään ja lihaisaa olemustaan seuraaville lampaanviulusukupolville.

Maija Suutarinen sanoo olevansa "ihan paska lampuri", sillä myös lihantuotantoon sopimattomat eläimet saavat jäädä henkiin. Niistä tulee asiakaspalvelijoita, joita vieraat saavat rapsutella mielin määrin.

Suutarinen kertoo löytäneensä muitakin lammastiloja, jotka ovat sitoutuneet kasvattamaan eläimensä samoilla periaatteilla kuin hän itse. Näiltä tiloilta ostetaan Hakamaan lammastilalle lihaa, maksetaan siitä hyvä hinta ja tehdään omia jalosteita.

– Olen huomannut, että on todella paljon tiloja, jotka eivät itse ehdi markkinoimaan omia tuotteitaan ja ovat sen vuoksi käytännössä ruokaketjun orjia, joille lihasta maksetaan kohtuuttoman pieni hinta.

Yhteistyöllä pientilat voivat vastata suurempaan kysyntään ja saada tuotteitaan markkinoille.

Suutarinen muistuttaa, että pientuottajan pitää itse sekä tuottaa, että myös myydä ja markkinoida.

– Se on kaikista surullisinta katsoa, miten upeita tuotteita tehdään, joista kukaan ei tiedä. Mekin vasta tehdään sitä työtä. Eihän meistäkään kukaan tiedä. Vielä.

Suutarinen myöntää, että näitä asioita ei tullut itse mietittyä etukäteen yhtään.

– Koska sehän lähti siitä, että tässä vähän kasvatellaan itsellemme ruokaa. Ostimme siis vain talon maalta ja meidän piti käydä kaupungissa töissä niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Ei sitten käyty, virnistää lammastilan emäntä selvästi elämäänsä tyytyväisenä.

Voit keskustella aiheesta 27.4.2019 klo 22 saakka.

Kuopiolainen Tapani Sonninen ei unohda perjantai-iltaa helposti. Kuopion Savolanniemessä asuva Sonninen katsoi puolisonsa kanssa televisiota. Äkkiä kaikki muuttui.

– Olin ottamassa kahvia ja huomasin, että ulkona on paljon porukkaa. Ulkopuoliset alkoivat soitella ovikelloja ja komensivat ihmisiä äkkiä ulos, kertoo Sonninen.

Kaksikerroksisessa luhtitalossa syttynyt tulipalo aiheutti palovahinkoja viiteen asuntoon. Asukkaat pääsivät nopeasti ulos asunnoistaan eikä raju tulipalo aiheuttanut viranomaisten mukaan henkilövahinkoja.

Savu- ja vesivahinkoja tuli useisiin asuntoihin ja noin 20 asukasta joutui tilapäismajoitukseen. Vuonna 2016 valmistuneessa talossa on 20 asuntoa kahdessa kerroksessa. Kaikkiaan taloyhtiössä on 38 huoneistoa.

Palopaikalle tuli perjantai-iltana 12 pelastusyksikköä ja tulipaloa oli sammuttamassa 30 palomiestä. Sammutustöissä palomiehet purkivat osin talon kattoa.

Tulipalo keräsi paikalle runsaasti yleisöä. Pelastuslaitos jatkoi tulipalon jälkivartiointia läpi yön.

Tapani Sonninen on asunut taloyhtiössä viime kesästä lähtien. Sonnisen asunto on palaneen talon toisessa siivessä. Sonninen tuuletti yöllä asuntoaan eikä joutunut evakkoon. Talon asukkaat kävivät dramaattisia tapahtumia läpi jo yöllä. Uni tuli vasta pikkutunneilla.

– Tulipalon syttymissyy on arvoitus. Illalla kuulin arvioita, että palo olisi lähtenyt yhdestä toisen kerroksen asunnosta. Edessä ovat isot korjaukset ja osa asukkaista joutuu tilapäismajoitukseen, miettii Sonninen.

Poliisi ja pelastuslaitos tutkivat palopaikkaa lauantaina. Palon mahdollisesta syttymissyystä ei ole vielä annettu tietoja.

Palonsyyn tutkinta jatkuu tiiviisti ja poliisi on ilmoittanut tiedottavansa tulipalotutkinnasta seuraavan kerran maanantaina.

Keskustan väistyvä puheenjohtaja Juha Sipilä piti puoluevaltuuston kokouksen aluksi poliittisen katsauksen, jossa ruodittiin historiallisen vaalitappion syitä.

Sipilä näkee puolueen suuntaavan oppositioon. Kynnys hallitukseen lähtemiselle on hänen mielestään korkea.

Tuntuma Riihimäen kokousväen keskuudessa oli samansuuntainen. Tosin hallitusovi näyttää olevan eräiden mielestä enemmän raollaan kuin toisten.

Kysyimme neljältä puoluevaltuuston jäseneltä vastaukset kolmeen ajankohtaiseen kysymykseen.

Matti Kämäräinen, puoluevaltuuston jäsen, Pohjois-Karjalan piiri

Mikä on keskustan suunta: hallitustie vai oppositiotaival?

– Kuunnellaan ja katsotaan kysymykset, jotka Rinne on jättänyt. Pystymmekö edes antamaan sellaiset vastaukset, että olemme mukana?

– Oppositioonhan sitä ollaan valmiita jäämään. Mutta kyllä siellä olisi tärkeitä asioita tulossa päätettäväksi: esimerkiksi terveydenhuollon rahoitusjärjestely. Se jos kuntien vastuulla täysin pysyy, niin tilanne on kestämätön.

– Mutta katsotaan ensin mitä vaalien voittajat tekevät, saavatko ne aikaan koalition. Sanoisin, että keskusta on joskus livahtanut [hallitukseen] sieltä takaportin kauttakin.

– Keskustahan on tottunut kantamaan vastuuta vaikeina aikoina. Siinä mielessä uskon, että puoluevaltuusto ja -hallitus tarvittaessa näyttäisivät vihreää valoa myös hallitukseen menolle.

Kuka on suosikkisi uudeksi puheenjohtajaksi?

– Suosikkini oli Annika Saarikko, mutta kun hänellä on nyt tämä iloinen perhetapahtuma. Hän on sanavalmis ja nuorekas, ja semmosta tämmöinen harmaatukkainen ukko arvostaa.

[Saarikko kieltäytyi ehdokkuudesta aiemmin tällä viikolla perhesyihin vedoten.]

– Mutta on tässä joku toinenkin nimi jo mielessä. Mutta sitä en uskalla julkisuuteen antaa, että tutkailen vaan nyt.

Sataan vuoteen surkein vaalitulos – yhdellä lauseella, miten tästä eteenpäin?

– Keskusta on aina ollut vahvimmillaan silloin kun se on ahdistettuna: silloin se kokoaa voimansa ja nousee uuteen kukoistukseen. Mutta tie on kyllä nyt pidempi – huipulle ei ole nyt suoraa tietä.

Hanna Markkanen, puoluevaltuuston jäsen, Pohjois-Pohjanmaan piiri

Mikä on keskustan suunta: hallitustie vai oppositiotaival?

– Lähtisin tässä vaiheessa opposition taipaleelle. Toki vaalit olivat erikoiset. Kun voittaja sai 17,7 prosenttia äänistä, niin hallitusneuvottelut ovat todella vaikeat ja erikoiset.

– Ei hallitusovea ole vielä täysin suljettu. Keskustassa ajatellaan, että isänmaan etu menee aina puolueen edun edelle.

Kuka on suosikkisi uudeksi puheenjohtajaksi?

– Odotan, että kesän aikana alkaa nimiä nousemaan. Keskusta on sillä tavalla elinvoimainen, että meillä on paljon nousevia ja nuoria kykyjä. Oma ehdokkaani voisi olla Antti Kaikkonen, hänet näen kyllä tulevaisuuden kasvona.

Sataan vuoteen surkein vaalitulos – yhdellä lauseella, miten tästä eteenpäin?

– Tolkun keskilinjalla eteenpäin.

Juho Korpela, Keskustanuorten edustaja puoluevaltuustossa

Mikä on keskustan suunta: hallitustie vai oppositiotaival?

– Historiallisen murskatappion jälkeen olisi minusta todella outoa, jos tästä vielä lähdettäisiin hallitukseen. En näe sellaista mahdollisuutta.

– Silmissäni ovi on jo sulkeutunut käytännössä kokonaan. Mutta hallituskysymyksiin vastaaminen sinänsä on paikka profiloitua ja ehkä hakea uutta alkua puolueelle.

Kuka on suosikkisi uudeksi puheenjohtajaksi?

– On liian aikaista puhua siitä, koska nyt pitäisi käydä kriittisesti läpi tämä neljän vuoden hallitustaival. Sen jälkeen vasta voidaan lähteä miettimään, kuka on seuraava puheenjohtaja.

– Varmasti löytyy hyviä ehdokkaita. Toivon syksyn puoluekokouksessa linjavaalia eli aidosti eri vaihtoehtoja. Annika Saarikko oli oma suosikkini, kunnes hän ilmoitti, ettei ole käytettävissä. Nyt oma suosikki on vielä haussa.

Sataan vuoteen surkein vaalitulos – yhdellä lauseella, miten tästä eteenpäin?

– Raikasta ja ravistelevaa keskustelua siitä, mikä meni vikaan ja mitä pitää tehdä tulevaisuudessa eri tavalla, koska sama meno ei voi jatkua.

Hanna Pesonen, puoluevaltuuston jäsen, Peräpohjolan piiri

Mikä on keskustan suunta: hallitustie vai oppositiotaival?

– Sanoisin tässä kohdassa, että oppositioon. Mutta sitten jos ei muuhun tulokseen päästä, niin onhan keskusta perinteisesti ollut aina vastuunkantaja. Kynnys on kuitenkin korkea, joten kyllä minä tässä vaiheessa opposition puolesta puhuisin.

– En osaa sanoa, kuinka monta senttiä hallitusovi on vielä raollaan, mutta toivoisin, että ei lainkaan – mieluummin oppositioon.

Kuka on suosikkisi uudeksi puheenjohtajaksi?

– Tämä on kyllä paha kysymys. Kyllä varmaankin Antti Kaikkonen on se minun henkilökohtainen suosikkini.

Sataan vuoteen surkein vaalitulos – yhdellä lauseella, miten tästä eteenpäin?

– Pitää uskoa tulevaisuuteen ja elämään ja siihen, että se kantaa.

Edesmenneen laulajan Reijo Taipaleen pitkää ja menestyksekästä uraa kunnioitetaan Ylellä Onnen maa -elokuvalla, joka tulee pysyvästi nähtäville Yle Areenaan. Elokuva esitetään ensi maanantaina myös TV1:ssä kello 19.

Palkintoja keränneen elokuvan ohjaaja Markku Pölönen muisteli lauantaina Ylelle ikonisen laulajan merkitystä suomalaiselle kulttuurille.

– Reijo Taipale oli minulle kaikkein suurin tangokuningas, jonka mukana lohkesi pois iso osa suomalaisuutta. Taipaleen musiikki on tärkein ainesosa Onnen maan ajankuvassa. Ilman sitä ei olisi olemassa koko elokuvaa, Pölönen kuvailee.

– Reiska ei tehnyt ikinä itsestään numeroa, vaan antoi laulujen puhua puolestaan. Tango on kuin suomalaisten bluesia. Tämä elokuva olkoon jäähyväistervehdykseni Reijo Taipaleelle.

Taipale kuoli perjantaina Helsingissä sairastettuaan muistisairautta usean vuoden ajan. Taipale oli kuollessaan 79-vuotias.

Lue lisää

Iskelmälaulaja Reijo Taipale on kuollut

Tangolaulaja Markus Allan herkistyi ystävänsä Reijo Taipaleen kuolemasta – muistelee hetkeä, jolloin puhui laulajan kanssa viimeisen kerran

Reijo Taipale oli tanssilavojen työmyyrä – Musiikkitoimittaja Tarja Närhi: "Hän ei halunnut olla tangotähti"

Tosi tarina: Reijo Taipaleen tie

Tango- ja iskelmätähti Markus Allan kertoo tyrmistyneensä, kun kuuli tänä aamuna pitkäaikaisen ystävänsä ja kollegansa Reijo Taipaleen kuolemasta.

Taipale kuoli perjantaina Helsingissä pitkäaikaiseen sairauteen 79-vuotiaana.

– Tämä uutinen oli aika rankka. Tuli tiukka paikka, kun kuulin sen tänä aamuna, herkistyneen kuuloinen Allan kertoo Ylelle puhelimitse kotoaan Pukkilasta.

Allan kertoo, että hän tutustui Taipaleeseen jo 1960-luvun alussa, kun molemmat laulajat aloittelivat musiikkiuriaan.

– Hän oli suuri taiteilija ja erinomainen ystävä sekä iso esikuva monelle taiteilijalle, Allan sanoo.

Allan kertoo, että laulajat olivat hyvin tiiviissä yhteydenpidossa miesten urien alkumetreiltä aina 80-luvulle saakka. Taipaleen viimeisten vuosikymmenten aikana yhteydenpito väheni, mutta ei kuitenkaan kokonaan.

Allan sanoo olleensa viimeksi yhteydessä Taipaleen kanssa muutama kuukausi ennen laulajan kuolemaa.

– Hän oli Oulunkylässä kaupan pihassa. Juteltiin puhelimessa, vaihdettiin muutama sana ihan vain päivän kuulumisia. Kysyin, että missä hänen vaimonsa on ja hän totesi, ettei tiedä.

Tilanne päättyi kuitenkin onnellisesti, kun Taipaleen vaimo Anita olikin ihan lähellä.

– Sillä hetkellä hänellä oli varmaan niin sanotusti tilanne päällä, Allan viittaa Taipaleella olleeseen muistisairauteen.

Ei toistensa kilpailijoita

Allan ja Taipale esiintyivät takavuosina yhdessä muutamia kertoja, mutta yhteislevytyksiä miehet eivät koskaan tehneet.

Allan kertoo, että hänestä ja Reijo Taipaleesta ei koskaan yritetty tehdä toistensa kilpailijoita, vaikka laulajat liikkuivatkin musiikkibisneksessä ”samoilla apajilla”.

– Pikemminkin oli niin, että suosittelimme toinen toisiamme esiintymispaikkoihin, jos tuli kyselyjä. Välillämme ei ollut kateellisuutta. Esitimme myös toistemme lauluja eri tanssitilaisuuksissa ja konserteissa.

Allan muistelee Taipaletta ihmisenä lämmöllä. Hän kertoo, että Taipaleen karskin aikuisen miehen ulkokuoren sisältä paljastui usein lopulta ujo ihminen.

– Hän ei ollut tietenkään millään tavalla ylpeä ihminen, mutta porukassa ollessaan hän ei ollut heti kaikkia suoraan moikkaamassa. Toisaalta hän oli hyvin rento tyyppi ja hänellä oli tapana aina vitsailla jotain, Allan kertoo.

Lue myös:

Iskelmälaulaja Reijo Taipale on kuollut

Reijo Taipale oli tanssilavojen työmyyrä – Musiikkitoimittaja Tarja Närhi: "Hän ei halunnut olla tangotähti"

Venäjällä öljysiirtoputkistosta vastaavan Transneftin mukaan öljyssä ilmenneet laatuongelmat johtuvat tahallisesta pilaamisesta, kertoo venäläinen uutistoimisto Tass.

Transneftin edustaja sanoo, että huonolaatuinen öljy on tullut putkistoon yksityisen yrityksen kautta. Sen kautta kulkee muutamien pienten tuottajien öljyä.

Tassin mukaan Transneftin edustaja kertoo, että öljyn pilaamisesta on aloitettu rikostutkinta.

Useat maat, kuten Puola ja Saksa, keskeyttivät tällä viikolla Druzhba-putken kautta kulkevan öljyn vastaanottamisen öljyn laatuongelmien vuoksi. Öljyssä on ollut liikaa orgaanista kloridia, joka voi aiheuttaa vahinkoja öljynjalostamoille.

Lisää aiheesta:

Venäjän öljymysteeri laajenee – toinenkin Eurooppaan johtava öljyputki jouduttiin sulkemaan

Siitä, että on itsekin ollut teini, on harvinaisen vähän apua siinä vaiheessa, kun oma lapsi tulee murrosikään.

Eihän se silloin ennen tällaista ollut. Miksei kukaan kertonut, että teini-iässä leppoisan lapsen persoonallisuus voi muuttua täysin? Kuka on tuo sähisevä raivotar tai huppariinsa piiloutunut nuori mies, jota ei kiinnosta mikään.

Psykologi, tietokirjailija ja vanhemmuuden tutkijana tunnettu Keijo Tahkokallio kiertää vanhempainilloissa puhumassa yläkouluikäisten vanhemmille siitä, mitä teinin päässä tapahtuu murrosiässä ja mitkä ovat vanhempien tehtäviä myrskyävän nuoren vierellä.

Tahkokallio myöntää, että vanhemmuus on kuin onkin nykyisin vaikeampaa kuin ennen. Hänen mukaansa vanhemmat ovat sen itse osittain myös aiheuttaneet.

Auktoriteettiasemasta luovuttu

Tahkokallio perustelee vanhemmuuden vaikeutumista sillä, että elämän meno on kovin erilaista kuin ennen. Muutama kymmenen vuotta sitten ihmisillä oli vielä hyvin samanlaisia käsityksiä kasvatuksesta ja ainakin suurin piirtein mentiin samojen sääntöjen mukaan.

– Nykyään on hyvin erilaisia tyylisuuntia ja myös lasten maailma on hyvin erilainen. Kaikki tämä tavaroiden ja herkkujen paljous… Sillä tavoin tämä on aivan uusi tilanne kuin aikaisemmin.

Vanhemmat tai opettajat eivät ole lapsille enää sellaisia auktoriteetteja kuin ne ennen olivat. Tahkokallion mukaan aikuiset ovat itse vapaaehtoisesti halunneet luopua auktoriteettiasemasta.

– Siitä luopuminen on sillä tavalla ymmärrettävää, että auktoriteetin pitäminen on tullut vaikeammaksi kuin aikaisemmin. Se on mielestäni tosi huono valinta.

Onko se valinta?

– Ihmiset eivät ehkä huomaa, että se on. He eivät tietoisesti huomaa tekevänsä valintaa, koska tekevät niin kuin kaikki muutkin.

Takana on Tahkokallion mukaan uskomus, ettei auktoriteetteja kuuluisi olla. Ajatellaan, että kasvatuksen pitäisi perustua demokratiaan.

– Että lapset ja aikuiset olisivat samassa asemassa päätöksen teon suhteen. Näin ei voi olla - tai siitä seuraa todella ikäviä asioita.

Pettymyksiin pitäisi siedättää

Ihminen alkaa harjoitella pettymysten sietämistä jo lapsena. Tai ainakin niin pitäisi tapahtua. Niin mukavaa kuin olisikin siivota vastoinkäymiset ja turhautumista tai pettymystä aiheuttavat asiat pois lapsen tieltä – se on karhunpalvelus.

– Sellainen tietyllä tapaa löysä vanhemmuus, jossa lapset voivat mielitekojensa mukaan valita lapsuudessa ja nuoruudessa erilaisia asioita, johtaa siihen, että pettymysten sietokyky heikkenee, Tahkokallio sanoo.

Mutta onko ”löysä vanhemmuus” syynä siihen, että teini-ikäisillä tuntuu olevan enemmän ja isompia ongelmia? Tahkokallio sanoo, ettei aiheesta ole tutkittua tietoa, mutta koulukyselyt kertovat omaa kieltään.

"Elämän tavalliset murheet satuttavat suhteettoman paljon: masennutaan ja menetetään elämänhallinta pienten vastoinkäymisten takia. Niin kuin esimerkiksi se, että koulussa on töitä. Ei sen kuuluisi masentaa." Keijo Tahkokallio

Yläkouluikäisille, lukiolaisille ja ammatillisten oppilaitosten oppilaille tehtyjen kyselyjen perusteella tiedetään, että uupumus ja masennukseen viittaavat oireet ovat lisääntyneet. Tahkokallion mukaan se juuri viittaa siihen, ettei siedätystä ole tapahtunut riittävästi.

– Elämän tavalliset murheet satuttavat suhteettoman paljon: masennutaan ja menetetään elämänhallinta pienten vastoinkäymisten takia. Niin kuin esimerkiksi se, että koulussa on töitä. Ei sen kuuluisi masentaa, Tahkokallio puhisee.

Hän pahoittelee, että elämän kanssa kamppailua ja vaikeuksien voittamista ei nähdä tärkeänä. Lasten annetaan päättää ja valita itse mitä haluaa tai mitä ei halua.

– Tärkeänä nähdään vaan se, että voidaan järjestää lapsen ja nuoren elämää myötähyssyyn, että ei tarvitsisi kohdata ikäviä asioita.

Aivojen kehittyminen selittää murrosiän myrskyjä

Vapaa kasvatus, auktoriteettien puute tai mikään muukaan ei yksistään selitä sitä, miksi pettymysten sietäminen on teinille hankalaa.

Keijo Tahkokallio selvittää, että myös murrosikäisen aivot ovat kovassa myllerryksessä.

Aivojen keskellä oleva emotionaalisiksi aivoiksi kutsuttu alue ärhäköityy hormonituotannon aktivoituessa 11–12 -vuotiaana ja tulee neurologisessa mielessä valmiiksi 14–15 -vuotiaana.

– Samanaikaisesti tarvittaisiin hillintäsysteemejä, jotka kehittyvät aivojen etuotsalohkossa, mutta se alue on vielä siinä iässä hyvin kehittymätön ja sillä ei pysty hillitsemään.

Tahkokallion mukaan hillintäsysteemi, eli aivojen etuosa tulee valmiiksi vasta 25–30 -vuotiaana, mutta riittävän hyväksi jo parikymppisenä.

Emotionaalisen ärhäkkyyden ja hillinnän epäsuhta on siis se, mihin nuoret tarvitsevat ulkopuolisia hillitsemissääntöjä ja aikuista. Tahkokallio korostaa, että juuri tässä vaiheessa tarvitaan ”niitä kuuluisia pelisääntöjä”. Lisäksi olisi tärkeää, että vanhemmilla ja koululla ne olisivat yhdenmukaiset.

Murrosikä myös kestää pidempään ja Tahkokallion mukaan sekin on yksi syy siihen, miksi vaihe tuntuu nykyisin hankalammalta. Aikaväli, jolloin omat instrumentit eivät riitä hillitsemään tunteita, on pidentynyt.

– Siinä ollaan aikaisemmin alttiita niille hölmöyksille, joita murrosikäinen tekee, ilman että oma sisäinen hillintä on vielä muodostunut. Sekin tekee myös murrosikäisen vanhempana olemisesta hieman tuskallisempaa kuin aikaisemmin.

Kyky kestää pettymyksiä määrittää loppuelämää

Niin vaikeaa kuin pettymysten sietämisen harjoittelu onkin, on se Tahkokallion mukaan hyvin tärkeä ja jopa ihmisen loppuelämää määrittävä asia.

– Tästä on hyvin vakuuttavaa tutkimusnäyttöä. Mikään muu ei ennusta elämässä menestymistä yhtä hyvin kuin se, miten hyvä kontrolli lapselle syntyy omien tunteiden suhteen.

Tahkokallion mukaan hyvällä sietokyvyllä varustetut nuoret menestyvät siis elämässään paremmin, kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna.

Lapset syntyvät erilaisina, eikä kaikilla ole yhtä hyvät lähtökohdat sietää ikäviä tunteita. Tutkimuksista kuitenkin tiedetään, että sietokykyä voi kasvattaa. Ja kyvyn vahvistuessa ennuste paranee.

– Tämä on asia, joka tapahtuu ydinperheessä, missä lapsi elää lapsuutensa ja pitkälle nuoruutensa. On se oma perhe tai sijaisperhe tai muu. Se tapahtuu likeisessä vuorovaikutussuhteessa ja sitä ei voi ulkoistaa.

Miten vanhempi voi tukea teiniä?

Teinin lohduttaminen ei ole ihan yhtä yksinkertaista kuin pienemmän lapsen.

– Yleisesti ajatellaan, että kun lapsi on pulassa tai hänellä on murheita – niin aikuinen lohduttaa. Mutta sehän ei olekaan niin yksinkertaista, kun murrosikäinen ei halua että isä tai äiti lohduttaa.

Tahkokallion mukaan sen vuoksi sitä merkittävämmäksi tulee, miten vanhempi toimii tällaisessa vuorovaikutustilanteessa.

– Pitää olla rohkea niiden tunteiden edessä: oli ne sitten masennuksen tunteita tai räiskyntää tai huutoa, jopa solvaavien sanojen käyttöä. Silloin tarvitaan tunnerohkeutta, eikä saa häiriintyä tunteiden tasolle itse.

Tahkokallion mukaan aikuisen itsehillinnän menettäminen on erittäin huono malli teinille.

– Jos lapsi on vihainen tai pettynyt tai maailma kaatuu päälle – ja aikuinen on pettynyt siihen käytökseen – silloin lapsikin kohtelee omaa pettymystään huonosti. Juuri tällainen estää pettymyksen sietokyvyn syntymistä.

Tahkokallio muistuttaa, että lapsuudessa ja nuoruudessa oppiminen tapahtuu omia vanhempia jäljittelemällä. Vahva aikuisuus on turva kasvavalle lapselle. Aikuisen pitää olla tunteiltaan vahva ja kestää toisen kiukku.

– Se on turvatekijä, että aikuinen suhtautuu rohkeasti, että elämä on tämmöistä, se pitää vain kestää. Minä aikuisena kestän sen, että sinulla on tuollaisia tunteita.

Vanhemman vastuu

Moni vanhempi miettii teinin kanssa takutessaan, että onko itse mahdollisesti aiheuttanut ongelmat olemalla tai olematta tietynlainen. Tahkokallio vahvistaa, että vanhemmilla on suuri vastuu – mutta ei sekään ulotu ihan kaikkeen.

– Vanhempien osuus liittyy tunteiden hallintaan, tunteiden säätelytaitoon – muuten kohtalo ja elämä heittää kuinka heittää.

Hänen mukaansa se on kuitenkin se merkittävä ydin.

– Sen voisi kiteyttää tähän pettymysten sietokykyyn. Kun se on kunnossa, vanhemmat ovat tehneet sen, mikä vanhemmuuteen kuuluu.

Väinö Roponen, Panu Muraja ja Väinö Rissanen olivat lähes lapsia, kun he aloittivat asepalveluksen jatkosotaa käyvässä Suomessa. Kun sota loppui huhtikuun lopussa 1945, he olivat kuolemaa väistäneitä nuoria miehiä, joiden piti aloittaa elämä alusta.

Kysyimme veteraanikolmikolta, mitä he muistavat siitä, miten sota loppui ja mitä ajattelivat rauhasta tuolloin.

Väinö Roponen: "Sanoin että älä höpise, tuollahan ammutaan vielä"

– Ammuksia ei ole.

Se oli viimeinen viesti, jonka tykistön tulenjohtueen radistina ollut Väinö Roponen sai jatkosodan viimeisessä suuressa taistelussa Ilomantsissa.

Vasta 19-vuotiaalla kuopiolaisella Roposella oli takana raastava jakso pitkiä marsseja ja mottitaistelua. Sotaretki oli ollut jo kerran päättyä huonosti, kun vetäytyvä tulenjohtue oli kohdannut yllättäen vihollisia. Luodit olivat viuhuneet ilmassa, kun Roponen oli juossut pakoon raskas lähetin-vastaanotin selässään.

– Yritin huutaa, että älkää jättäkö, mutta ääntä ei tullut. Olin juossut itseni niin kuitiksi. Onneksi siinä oli kumpare, jonka takana saatiin huokaista.

Oli elokuu 1944, ja perääntymisvaihe oli vaihtumassa rohkeaan operaatioon, jossa suomalaiset lopulta motittivat kaksi puna-armeijan divisioonaa.

Tulenjohto ei tavallisesti osallistunut itse tulitaisteluun, mutta viholliselle se oli sitäkin mieluisampi kohde. Tämän Roponen sai huomata taistelun loppuvaiheessa. Piiskatykin ammus osui lähelle, sirpale lävisti ylähuulen ja pysähtyi hampaiden väliin.

Siinä vaiheessa kävi kylmä tunne. Väinö Roponen

Luutnantti kehotti lähtemään joukkojensidontapaikalle, mutta Roponen ei halunnut. Hän lainasi peilin ja sai sen avulla nykäistyä sirpaleen pois suusta.

– Mietin vielä, laitanko sirpaleen taskuun. Mutta sitten ajattelin, että ei täältä palata elävinä kumminkaan ja viskasin sen. Se on harmittanut jälkeenpäin, sirpale olisi ollut hyvä muisto.

Pian sen jälkeen lähellä räjähti kranaatti, luutnantti haavoittui kaulaan ja kylkeen ja lähti paikattavaksi. Silloin Roponen kuuli viimeisen viestin saartorenkaasta: "Ammuksia ei ole". Neuvostoliittolaisten rynnäkkö ulos motista oli alkamassa.

– Siinä vaiheessa kävi kylmä tunne ja mietin, otanko kiväärin vai pidänkö kuulokkeet korvissa.

Yhtään laukausta ei tarvinnut ampua. Puna-armeija rynnäköi ulos motista muuta kautta, jättäen jälkeensä kalustoa, haavoittuneita ja kaatuneita. Jatkosodan viimeinen taistelu oli päättynyt suomalaisten voittoon.

– Siellä oli kymmenien aarien alueella vieri vieressä venäläisiä kaatuneita. Sitten oli vielä eläviä, antautuneita. He polttelivat suomalaisten kanssa mahorkkaa.

Mottien laukeamisen jälkeen radisti komennettiin saattomieheksi muonamiehelle ja myöhemmin takaisin entisiin tehtäviinsä. Lopulta, erään puolivalmiissa hirsimökissä vietetyn yön jälkeen Roponen sai uutisen, jota ei ollut uskoa.

– Sinne tuli Reini-niminen hevosmies, joka sanoi, että aselepo oli tullut. Sanoin, että älä höpise, tuollahan ammutaan vielä.

Tieto oli kuitenkin oikea. Vihollisuuksien loppuminen oli helpotus, vaikka varsinkin vanhemmat miehet olivat huolissaan siitä, kuinka raskaat rauhanehdoista tulisivatkaan.

Ja tulivathan niistä. Talvisodan jälkeen luovutettujen ja sittemmin vallattujen alueiden lisäksi oli luovutettava Neuvostoliitolle Petsamo ja vuokrattava Porkkala. Sotakorvauksia piti maksaa 300 miljoonan dollarin arvosta.

Tiesin, että tulee raskasta, mutta olivathan edellisetkin sukupolvet kestäneet vaikeuksia. Väinö Roponen

Suomen oli myös ajettava saksalaiset maasta, mikä sytytti Lapin sodan. Se päättyi vasta 27.4.1945 – ja tuona päivämääränä kansallista veteraanipäivää nykyään vietetään. Roponen ei tykistön radistina joutunut Lapin sotaan, vaan hän oli tuolloin viiden kuukauden lomalla Tuusulan varuskunnasta. Sodan päättyminen oli kuitenkin hänelle suuri helpotus.

– Kun lopullinen rauha tuli, tuli mieliala, että nyt on kaikki hyvin. Tiesin, että tulee raskasta, mutta olivathan edellisetkin sukupolvet kestäneet vaikeuksia. Näin ajattelin silloin ja sellainen ajatus on ollut tähänkin päivään saakka.

Panu Muraja: "Kai me oltiin olevinamme sankareita"

Vuonna 1943 siilinjärveläinen Panu Muraja oli aloittanut alokaskoulutuksen Rissalan varuskunnassa. Kursseja käytiin saksalaisten rakentamissa parakeissa ja saksalaiset puuhastelivat omiaan lentokentän toisella puolella.

Seuraavana vuotena Muraja ja muut 1924–1925-ikäluokkien nuoret miehet käskettiin sotaan saksalaisia vastaan. Rissalassa nuoret eivät yleensä olleet missään tekemisissä tulevien vihollistensa kanssa, mutta varsinkin upseerit olivat ehtineet saada saksalaisista ystäviä.

– Jälkeenpäin on vaikea muistaa, miltä se silloin tuntui. Kai me oltiin olevinamme sankareita, kun ei ollut vielä ehditty pelätä mitään varsinaista ankarampaa sotaa, Muraja muistelee.

Hänet oli lähetetty Petroskoihin vasta 18-vuotiaana, mutta joukko-osasto ei yleensä joutunut tulitaisteluihin. Lähinnä he varmistivat pääjoukkojen vetäytymistä, kun Neuvostoliitto oli aloittanut suurhyökkäyksensä.

Uusi kokemus oli edessä poltetussa Lapissa. Vastaan marssineet kotiutettavat sotilaat näyttivät kurkunleikkauselettä nuoremmilleen: kuolemaa kohti olette menossa.

– Järkyttävintä oli, kun tultiin Rovaniemelle ja talot olivat vielä tulessa. Kyllähän sen vieläkin näkee, miltä palava kaupunki näyttää, Muraja sanoo, viitaten uutiskuviin Notre Damen tulipalosta.

Miinat, nälkä ja pakkanen olivat suomalaisia vastassa. Saksalaiset olivat perääntyessään miinoittaneet maan ja tuhonneet pienetkin sillat, eikä suomalaisten huolto toiminut.

– Jo Ounasvaaran rinteillä käytimme ruuaksi saksalaisten jättämiä muulien raatoja, joista osan oli jo korpit ja ketut syöneet.

Viimeiselle partioretkelle Muraja lähti Kaamasesta lumen tulon jälkeen. Miehille oli annettu kymmenen päivän kuivamuona, mutta tehtävä kesti toista kuukautta.

– Koluttiin poltettujen asuntojen kellareita ja syötiin, mitä saksalaiset olivat jättäneet. Syötiin pääasiassa hunajaa ja keksejä, nyt 93-vuotias veteraani nauraa.

Sitten saksalaiset jättivät Ylä-Lapin ja kaivautuivat Käsivarren Lapissa sijaitsevaan vahvasti linnoitettuun Sturmbock-asemaan. Sinne Muraja ei olisi enää halunnut lähteä, niin kuin ei moni muukaan.

– Aikamoinen huuto pääsi, kun ilmoitettiin, että meitä lähdetään viemään Hämeenlinnaan.

Hämeenlinnassa oli edessä jälkikäteen katsoen erikoinen näytelmä. Alikersantiksi kohonnut Muraja ja muu ikäluokka pantiin uudelleen koulutettavaksi, rauhansopimuksen mukaisesti. Kaksi sotaa nähneitä miehiä passitettiin käytännössä uudelleen alokaskurssille, mitä kaikki eivät sulattaneet.

Olisi pitänyt aloittaa uusi sota, niin oltaisiin saatu kunnon koulutusta. Panu Muraja

Veteraani muistaa, miten komppanian vääpeli halusi miesten lähtevän aamulenkille suksilla heti, kun ensimmäiset lumet olivat tulleet. Vääpeli komensi miehet ullakolle suksia hakemaan. Lopputulos oli, että miehet menivät ylös, mutta eivät tulleet alas – kunnes komppanian päällikkö haettiin paikalle.

– Meitä oli turha kouluttaa alokkaina uudestaan. Olisi pitänyt aloittaa uusi sota, niin oltaisiin saatu kunnon koulutusta, mies virnistää.

Kevään 1945 aikana saksalaiset jättivät asemansa Käsivarren Lapissa ja sota päättyi, mutta siitä Muraja ei tiennyt paljoakaan. Hänet oli komennettu tekemään polttopuita Harvialan kartanon metsiin muiden koulutettavien kanssa. Tuntui, että siviilitkin tiesivät sotatoimista enemmän kuin Hämeenlinnan kasarmin sotilaat.

Jossain kaukana käytiin kansainvälisiä neuvotteluita, jotka määrittivät Suomenkin rauhanomaisen eloa – mutta niitä ei vielä siinä iässä osannut miettiä, Muraja sanoo.

– Vaikka oltiinhan me isoja poikia ja tiedettiin, että rauhan tultua oli aloitettava alusta ja etsittävä työmaa itse kunkin.

Väinö Rissanen: "Ajatelkaa, sota on loppunut!"

Ei ollut ihme, että Väinö Rissanen oli kyllästynyt sotaan. Hän oli selvinnyt hengissä läpi jatkosodan verisimpien taisteluiden, joissa puna-armeijan eteneminen pysäytettiin kalliilla hinnalla. Sitten hänelle oli kerrottu, että sota jatkuisi Lapissa saksalaisia vastaan.

– Purnattiin tietysti. Mutta ei siinä mikään auttanut, tokaisee Rissanen nyt, 93-vuotiaana sotaveteraanina.

Rissanen oli täyttänyt 19 vuotta keskellä pahimpia taisteluita kesällä 1944. Kesäsodan aikana oli kasvanut parisenttinen untuva pitkin leukaa, kuten monelle muullekin Lappiin lähtevälle nuorukaiselle. Tähän komppanianpäällikkö puuttui heti, kun miehet olivat saapuneet Enontekiölle.

– Hän katsoi porukkaa ja sanoi: "Luulin ottavani vastaan mallikelpoisen asemiesjoukon, mutta te olette kuin metsänpetoja".

Suomalaisten ja saksalaisten voimasuhteet olivat niin epätasaiset, että mitään todellista taistelua ei enää siinä vaiheessa voinut syntyä. Rissasen joukko-osastossa oli kaksi vajaata komppaniaa ilman tykistöä – vastassa oli vuoristojääkäridivisioona vahvoissa asemissa.

Alkuun tahtoi tulla itku siinä laulaessa. Väinö Roponen

Sota oli silti sotaa. Partioretkellä Rissanen söi nälkäänsä korvikekahvin poroja, jotka hän oli sekoittanut sakkariiniin. 50 asteen pakkasessa varpaat paleltuivat niin pahoin, että lääkäri harkitsi jo niiden amputoimista.

Suurin vaara tuli miinoista, joita saksalaiset olivat virittäneet kaikkialle. Erityisen häijyjä olivat niin sanotut hyppymiinat, jotka pomppasivat lauetessaan ensin ylöspäin ja vasta sen jälkeen kylvivät ympärille tuhansia sirpaleita.

– Kerran ryhmän vetäjä astui suksiltaan, jolloin jalkojen alla paukahti ja hyppymiina kimposi häntä reiteen – mutta onneksi se putosi tantereelle eikä räjähtänyt. Meitä oli suunnilleen kymmenen miestä siinä miinan ympärillä. Olisihan siinä pahaa jälkeä tullut.

Kuoleman vaara, väsymys, vilu, nälkä ja turhautuminen entisten asetoverien kanssa käytyyn sotaan olivat kypsyttäneet miehet. Rissanen kuvaa joukko-osastoaan "nuorten miesten pinnariporukaksi", joka oli kerta kaikkiaan kyllästynyt sotaan.

– Niin kuin olin itsekin, en ollut esimerkillinen ryhmänjohtaja. Kun metsässä harjoiteltiin, huusin kovalla äänellä komentoja, kun kaverit istuivat suksien päällä.

Sitten talvi vaihtui kevääksi. Viimeisetkin saksalaiset joukot lähtivät Norjan puolelle 27. huhtikuuta. Ryhmänjohtajana Rissasen velvollisuuksiin kuului iltahartauden pitäminen, mutta juuri tuona iltana hän ei voinut sitä tehdä pahan angiinan vuoksi.

Sitten tapahtui jotakin, jonka Rissanen muistaa hyvin vielä tänäkin päivänä, 74 vuotta myöhemmin. Hän antoi iltahartauden pitämisen tehtäväksi Mattila-nimiselle korpraalille. Hiljaisena ja hintelänä miehenä tunnettu korpraali piti puheen, ja sittemmin Rissanen kirjoitti sen ylös ulkomuistista:

"Hyvät aseveikot. Olen ollut joukoissanne vasta vähän aikaa, mutta olen ihmetellyt, miksi te kiroilette noin paljon. Purnaatte ja pinnaatte joka asiassa. Tiedän kyllä, että teillä on takana erittäin raskas talvi Käsivarren tuntureilla pimeissä, savuisissa teltoissa vailla pesumahdollisuuksia, kylmä, nälkä ja sodan jännitys jokapäiväisenä kiusana.

Mutta eikö asiat ole nyt toisin? Ei se ole teidän päälliköidenne ja johtajienne ansiota, että olette nyt täällä. Kyllä se on ollut Jumalan käsi, joka on ohjannut latunne ja polkunne läpi miinakenttien ja tykistön tuli-iskujen.

Vajaa tunti sitten tuli komppanian toimistoon tieto, että viimeisetkin saksalaiset joukot ovat vetäytyneet Kilpisjärveltä rajan yli Norjan puolelle. Ajatelkaa, sota on loppunut! Ja pieni Suomi on täyttänyt rauhanehdot, häätänyt vieraat pois Suomen alueelta.

Katsokaa noita puhtaan valkeita tuntureiden huippuja, katsokaa tuota kevään kirkasta sinitaivasta. Valkoinen ja sininen, ne ovat Suomen värit, jotka saavat vapaasti liehua isänmaan kunniaksi. Eikö meillä ole aihetta suureen kiitokseen? Ja teemme sen nyt lukemalla yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen."

Rissanen muistaa seuranneensa, miten tavallisesti levoton ja hälisevä joukko oli puheen aikana hiirenhiljaa. Katseet kääntyivät alas, sormet menivät ristiin. Sota oli loppu.

Mukavaltahan se tuntui kuulla äidin ääntä. Väinö Rissanen

Huonoon kuntoon joutunut Rissanen pääsi toipumaan ensin Kihlangin sairaalaan ja sitten muutamaksi viikoksi kotiin. Se tuntui hienolta – nuorukainen oli kirjoittanut vanhemmilleen melkein joka viikko, mutta kelirikon vuoksi kirjeet eivät olleet tulleet perille.

– Tulin ensin Tampereelle siskoni luo, missä minulla oli asuinpaikka. Viereisestä kaupasta kävin soittamassa kotiin, että tulen parin päivän päästä Kuopioon. Mukavaltahan se tuntui kuulla äidin ääntä.

"Itsepä menitte, pitäkää nahkoissanne"

Rissanen, Muraja ja Roponen muistavat sodanjälkeisen Suomen yhteiskuntana, jossa veteraaneista ei puhuttu mitään. Sitten kun alettiin puhua, sävy oli tyly.

– Itsepä menitte, pitäkää nahkoissanne, tiivistää Rissanen.

Vuosikymmenien vieriessä asenne alkoi muuttua. Ensimmäistä kansallista veteraanipäivää vietettiin vuonna 1987. Kun tästä kerrottiin radiossa Väinö Roposen työpaikalla Iisalmessa, työnjohtaja kommentoi: "Olipa aikakin".

Seuraavana vuotena kuorolaulua harrastanut Roponen sai ensimmäisen kerran esitettäväkseen uuden laulun, jonka oli kirjoittanut musiikinopettaja Kalervo Hämäläinen. Se oli Veteraanin iltahuuto, nykyään yksi tunnetuimmista ja koskettavimmista veteraanilauluista.

– Alkuun tahtoi tulla itku siinä laulaessa.

Tänä päivänä Roponen, Muraja ja Rissanen tuntevat olevansa veteraaneina arvostettuja kansalaisia. Siitä yhtenä osoituksena on kutsu kunniavieraina kansallisen veteraanipäivän pääjuhlaan, joka järjestetään Kuopiossa lauantaina 27.4.

Yhtenä kohokohtana juhlassa on juuri Veteraanin iltahuuto, jonka veteraanien kuoro esittää yhdessä Kalevalan koulun musiikkiluokkalaisten kanssa.

Yle lähettää kansallisen veteraanipäivän juhlatilaisuuden lauantaina kello 15 alkaen.

Iskelmälaulaja Reijo Taipale on kuollut. Laulajan omaiset kertovat tiedotteessa, että Taipale menehtyi eilen perjantaina Helsingissä sairastettuaan muistisairautta usean vuoden ajan. Taipale oli kuollessaan 79-vuotias.

Miehikkälässä Kymenlaaksossa vuonna 1940 syntynyt Taipale oli yksi Suomen tunnetuimmista iskelmälaulajista. Hänen levyjään myytiin yli miljoona kappaletta ja hän sai lukuisia platina- ja kultalevyjä.

Taipaleen levytysura alkoi vuonna 1962 kappaleilla Aila ja Yön hetket. Myöhemmin samana vuonna julkaistu Unto Monosen Satumaa nosti Taipaleen suomalaisartistien ykkösriviin.

Laulaja on kertonut esittäneensä klassikkokappaletta keikoillaan ainakin yli 7 000 kertaa, mikä kertoo suomalaisia koskettaneen tangokappaleen suosiosta.

• Tangolaulaja Markus Allan muistelee edesmennyttä kollegaansa Reijo Taipaletta: "Hän oli suuri taiteilija ja erinomainen ystävä"
• Katso dokumentti: Reijo Taipaleen tie

Esikuvana Olavi Virta

Laulamisen Reijo Taipale aloitti jo 12-vuotiaana. Hän muisteli Ylen haastattelussa karanneensa tuon ikäisenä kuuntelemaan Olavi Virtaa Myllylammen lavalle.

Virta oli Taipaleen suurin idoli. Vuonna 1966 hän jopa pääsi ihailemansa laulajan kanssa kahden viikon yhteiskiertueelle. Vuonna 2014 hän julkaisi uusia versioita Olavi Virran 1950-luvulla levyttämistä ikivihreistä.

Ennen laulajanuraansa Reijo Taipale teki metsätöitä kotipaikkakunnallaan Miehikkälässä. Helsinkiin siirryttyään hän työskenteli päivisin rakennuksilla ja esiintyi iltaisin tanssiorkesterin solistina.

Taipale päätyi lopulta koelaulujen kautta levyttämään Kullervo Linnan kanssa ja oli tämän yhtyeen solistina vuosina 1961-1964. Vuodesta 1965 eteenpäin hän esiintyi oman yhtyeensä kanssa.

Kaukokaipuun tulkki

Satumaan lisäksi Reijo Taipaleen tunnettuja kappaleita olivat muiden muassa Liljankukka ja Tähdet meren yllä.

Etenkin Toivo Kärjen säveltämästä Liljankukasta tuli Taipaleen kestohitti.

Taipaleen tavaramerkiksi muodostuivat iskelmät, jotka olivat romanttisen vähäeleisiä ja kaihoisia. Kaukokaipuun sävyttämien tangojen tulkintaa vahvisti Taipaleen vähäeleinen ja miehinen esiintyminen. Laulaja kuvasikin itseään romanttiseksi esiintyjäksi.

Ohjelmistossa Satumaa oli kuitenkin se yleisölle tärkein kappale, Taipale kertoi Ylen haastattelussa vuonna 2012.

– Jos puoleenyöhön mennessä en ole laulanut Satumaata, alkaa yleisö jo huudella, että missä se viipyy.

– Vaan ei sitä satumaata ole vielä aika tiukallakaan etsimisellä löytynyt, Taipale tuumasi haastattelun päätteeksi.

Vuonna 2015 Reijo Taipale sai Pro Finlandia -mitalin.

Taipale avioitui vaimonsa Anitan kanssa vuonna 1964 ja heillä on kolme lasta.

Laulajan omaiset toivovat, että media ja yleisö antaisivat mahdollisuuden rauhalliseen surutyöhön ja kunnioittaisivat perheen yksityisyyttä.

– Siunaamme Reijon perhepiirissä, läheisten läsnä ollessa. Kiitämme lämpimästi myötäelämisestä ja tuesta. Osanotto lämmittää ja lohduttaa, omaiset viestittävät.

Mikko Turusen toisessa kädessä on alle puoli metriä pitkä keppi, jonka päässä on alumiinikoukku. Se on hänen tärkein työkalunsa, kun pihalla lymyilevästä kyystä pitää päästä eroon.

– Koukkaan käärmeen kiinni ja ohjaan sen kepillä haaviin. Olen ottanut niitä paljain käsinkin, mutta sitä ei kannata kokeilla, Turunen sanoo.

Haavin virkaa toimittaa kankainen kauppakassi, joka on ommeltu alumiinikehikkoon kiinni.

– Käärme ei pistä siitä läpi. Kun sille laittaa hupun päälle, se rauhoittuu. Välillä se vähän ärisee, mutta ei ole aggressiivinen.

Jos ihminen haluaa kyystä eroon, käärme kohtaa yleensä loppunsa. Turusen missiona on siirtää kyyt pois kotipihoilta ja uuteen ympäristöön elävinä.

– Eläimiä ei pitäisi ottaa hengiltä turhanpäiten. Kyy on yksi Suomen väärinymmärretyimmistä eläimistä.

Viehtymys kyihin alkoi 2000-luvun alkuvuosina, kun Turunen ryhtyi valokuvaamaan niitä. Sitten hän huomasi, että kyitä oli väärissä paikoissa.

– Näin urheilukentillä lapsia pelaamassa jalkapalloa. Ajattelin, että kyyt piti saada sieltä pois. Tein sitä työtä vuosia.

Järjestelmällisemmät kyynsiirrot Turunen aloitti vuonna 2015. Se oli eräänlainen vastaisku kyyvihalle.

– Aloin kyllästyä siihen, kun joka paikassa kirjoiteltiin että kyiltä pitäisi saada päät pois. Laitoin Facebookiin kuvan kyystä ja kirjoitin, että aloitan kyypartiotoiminnan.

Joka kesä kymmeniä pelastuksia

Ihmiset jakoivat kuvaa siinä määrin, että Turusen puhelin alkoi soida. Aluksi hän pelasti käärmeitä omaksi ilokseen, mutta sitten sana alkoi levitä. Häneltä kysyttiin, voisiko hän tulla siirtämään kyyn pois.

– Jos puhelu tulee lähettyviltä, olen lähtenyt siirtämään. Kyynpelastusoperaatioita on kesän aikana 20–40. Annan myös konsultaatiota puhelimessa, jos avun tarve on kauempana.

Tähän saakka Turunen on hoitanut pelastusoperaationsa Nastolasta käsin. Nyt hän on muuttamassa Kotkaan.

Palautettakin tulee.

– Ihmiset tykkäävät, että pelastan kyitä. Sitten tulee ikävämpiä viestejä, tyyliin kyyltä pää poikki ja kaveri hoitoon.

Kyyt eivät inhota tai pelota Turusta. Hän muistuttaa, että kyy estää borrelioosin leviämistä syömällä jyrsijöitä, joissa tautia levittävät punkit viihtyvät.

– Moni pelkää kyytä, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt. Minusta kyy on kaunis eläin. Kun se on niin väärinymmärretty, tekee mieli puhua sen puolesta ja puolustaa sitä.

On Turustakin tosin kyy purrut. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomat oli tekemässä hänestä juttua. Turunen yritti varoa, ettei valokuvaaja joudu liian lähelle käärmettä.

– Olin huolimaton, kun tartuin käärmeen hännästä kiinni. Se puri minua sormeen.

Kun Turunen lähti päivystykseen, hän laittoi käärmeen astiaan ja otti sen mukaansa. Hän laittoi kyyn päälle peiton, ettei sille tulisi autossa kuuma.

Kyy ei ole rauhoitettu

Turunen arvelee, että käärmeviha kumpuaa kyyn myrkystä. Kyytä pidetään ehkä myrkyllisempänä kuin se onkaan.

– Ei ole tarpeeksi informaatiota siitä, mitä eroa on kalkkarokäärmeen ja kyyn myrkyllä. Terveelle aikuiselle kyyn purema ei yleensä aiheuta muuta kuin käynnin päivystyksessä.

Kyy puree vuosittain noin 50-150 suomalaista. Ihminen on kuollut kyyn puremaan tiettävästi viimeksi vuonna 1998. Maaseudun tulevaisuus kertoi maaliskuussa, että terveelle aikuiselle kyyn purema ei ole kovin vaarallinen. Lapsille ja vanhuksille purema voi kuitenkin olla riski. Kyyn purtua tulee hakeutua välittömästi lääkärin hoitoon.

– Kyyt eivät ole aggressiivisia. Jos ne purevat, ne tekevät sen vihoviimeisenä puolustuskeinonaan. Viestimme on, että kyitä kannattaa varoa, mutta vainoon ei ole syytä, WWF:n suojeluasiantuntija Teemu Niinimäki sanoo Maaseudun tulevaisuudessa.

Myös Mikko Turusen mielestä on normaalia pelästyä kyytä, jos sen päälle meinaa astua.

– Se ei silti oikeuta kyyn ottamiseen hengiltä. Kyy ei edes mielellään käytä myrkkyä puolustautumiseen vaan ennemmin ruuanhankintaan, Turunen toteaa.

Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa kyy ei ole rauhoitettu. Sen saa kuitenkin hätistettyä kotipihalta rauhanomaisin keinoin.

1. Hoida pihaasi hyvin

Kyyt välttelevät piha-alueita. Ne tulevat sinne yleensä ruuan perässä.

– Jos pihalla on paljon jyrsijöitä, on mahdollista, että on kyitäkin. Kompostit pitäisi siirtää mahdollisimman kauas oleskelupihasta, Turunen toteaa.

Pihalla kyy viihtyy pensaiden alla. Siksi on tärkeää pitää pensaat ja piha kunnossa.

– Jos piha on pusikoitunut, kyyt haluavat sinne. Niiden pitää suojautua myös omilta vihollisiltaan. Kun pitää talon reunustat ja pensaanaluset hoidettuina, kyyllä ei ole piilopaikkoja.

2. Hankkiudu eroon ylimääräisistä koloista

Kyyt viihtyvät paitsi pensaiden alla, myös muissa koloissa ja avosokkelien alla.

– Sokkelinalusia ei kannata käyttää varastotilana alueilla, joilla on paljon kyitä. Myös kiviaidoista on hyvä luopua.

3. Siirrä käärme muualle

Kyyn voi siirtää myös kotikonstein. Turusen mukaan siihen tarvitaan harava ja ämpäri. Haravan virkaa voi toimittaa myös keppi, jossa on oksanhaara.

– Tarkoitus on saada pidettyä kyyn pää ohjauksessa. Ämpäri laitetaan kumolleen maahan ja kyy ohjataan haravalla tai kepillä ämpäriin. Kyy ei pysty hyökkäämään ämpäristä, koska se on liukas.

Kun kyy on saatu ämpäriin, se pitäisi viedä parin kilometrin päähän ja päästää vapaaksi.

– Kyyn elinalue on kilometri talvehtimispesältä. Kun välimatkaa on yli 1,5 kilometriä, se ei enää löydä takaisin.

Keskustelu on avoinna klo 22 saakka.

Liivijengi United Brotherhood hallitsee suurta osaa Suomen vankiloiden huumekaupasta, kertoo Lännen Media.

Juttuun haastateltujen viranomaisten mukaan on viitteitä myös siitä, että jengiväkivalta on lisääntynyt ja raaistunut vankiloissa. Jengi muun muassa painostaa muita vankeja salakuljettamaan huumeita lomiltaan vankiloihin. Vangeilta myös kiristetään rahaa erilaisina maksuina ja sakkoina.

Ryhmittymä pyrkii käyttämään myös vankilan henkilökuntaa hyväkseen, joko painostuksen avulla tai näiden tietämättä.

Rikoskomisario Christer Ahlgren keskusrikospoliisista arvioi Lännen Median haastattelussa, että tilanne on vakava. Poliisi pitää United Brotherhoodia suomalaiselle yhteiskunnalle vahingollisimpana rikollisjärjestönä muun muassa väkivaltarikosten määrän perusteella.

Lännen Median tietojen mukaan Riihimäen vankilassa on tapahtunut tänä vuonna useita törkeitä pahoinpitelyitä, joiden taustalla on United Brotherhood.

Beninissä äänestäminen parlamenttivaaleissa on alkanut jännittyneissä tunnelmissa.

Länsiafrikkalaisen pikkuvaltion vaaleissa on mukana vain kaksi puoluetta, jotka ovat molemmat liittoutuneet presidentti Patrice Talonin kanssa.

Oppositio suljettiin vaalien ulkopuolelle tiukentuneiden vaalilakien perusteella. Oppositiopuolueet eivät pystyneet toimittamaan kaikkia vaadittavia asiakirjoja vaalikomissiolle ajoissa.

Arvostelijoiden mukaan uudet lait ovat liian tiukkoja ja byrokraattisia.

Ihmisiä on kielletty osoittamasta mieltään, ja turvallisuusjoukot ovat pysäyttäneet mielenosoituksia voimankäytöllä.

Ranskan yleisradion RFI:n mukaan Beninin suurimman kaupungin Cotonoun ja pääkaupungin Porto-Novon kaduilla on nähty panssarivaunuja.

Huolestuttavaa kehitystä

Ennen vuotta 1991 Beninissä oli useita vallankaappauksia, sotilashallinto ja marxistis-leninistinen hallinto.

1990-luvun alussa maahan luotiin monipuoluejärjestelmä, ja viime vuosikymmeninä Beniniä on pidetty Länsi-Afrikassa jopa demokratian mallivaltiona Senegalin ja Ghanan ohella.

Viime päivien kehitys onkin ollut huolestuttavaa.

– Poliittisten aktivistien ja toimittajien mielivaltaiset pidätykset ja rauhanomaisten mielenosoitusten tukahduttaminen ovat yltäneet hälyttävälle tasolle, Amnesty International -ihmisoikeusjärjestön tutkija François Patuel sanoi ennen vaaleja.

– Meillä on aina ollut demokratian kehdon leima. Mutta katsokaa, mitä nyt tapahtuu, sanoi puolestaan kansalaisjärjestöjen edustaja Fatoumatou Batoko-Zossou.