Punaposkiset enkelilapset, liehuvahelmaiset isommat enkelit. Kukkakorit, somat kissat, kauniisti puetut vauvat ja tietysti joulupukki lahjapaketteineen.
Kiiltokuvat toivat säihkettä ja väriä sotien jälkeen syntyneiden lasten elämään. Ensin tulivat pula-ajan kiiltokuvat, vähemmän kiiltävät ja vaatimattomat. Ja pian ne hienommat, muotoon stanssatut jopa kimallehileellä koristellut. Joillakin onnekkailla oli hallussaan isoäidin tai äidin kokoelma.
Myyjä otti kiiltokuvat esille ja minä valitsin yksitellen, tuo ja tuo. Pirkko Vekkeli
– Ne olivat himoittuja vanhiksia. Vanhan ajan erityisen kauniita, paksulle paperille painettuja kiiltokuvia. Kyllä niitä osattiin arvostaa, kertoo Muistojen kiiltokuvat -kirjan (Minerva kustannus) kirjoittaja, toimittaja Pirkko Vekkeli.

Pikku-Pirkolle kiiltokuvien ostaminen oli lähes harras tapahtuma. Vähillä taskurahoilla ostettiin tietysti herkkuja, mutta, jos jotain jäi jäljelle, hän lähti kolikot kilisten kohti kirjakauppaa. Sellainen löytyi 1950-luvulla kotikulmilta Helsingin Herttoniemestä.
– Kaupan yläkerrassa oli paperiosasto. Myyjä otti kiiltokuvat esille ja minä valitsin yksitellen, tuo ja tuo. Sitten myyjä leikkasi kuvat irti arkista tylppäpäisillä saksilla.
Vekkelin muistikuvissa kummallakaan, hänellä tai kirjakaupan myyjällä, ei ollut kiire. Lapsella ei ollut varaa ostaa kokonaista arkkia. Yksittäiset kiiltokuvat pakattiin pieneen valkoiseen paperipussiin.
Muista silloin minua, kun kirppu puree sinua
Turkulainen Marja Nevalainen sai äidiltä lahjaksi muistovihon jo pienenä. Sisko sai samanlaisen. Pian vihkot olivat täynnä ystävien, opettajien ja sukulaisten kirjoittamia värssyjä ja kiiltokuvia.
– Kaikkein vanhimmista kirjoista kiiltokuvat ovat irronneet ja kadonneet, Nevalainen kertoo.
– Niitä liimailtiin kirjan sivuille paremman puutteessa perunalla.
Hienoja paperiliimoja ei Nevalaisen synnyinseudun Littoisten kaupoista löytynyt tai jos löytyikin, ei ostettu. Vaikka osa muistovihkon sivuista on tumman puuliiman tuhrimia, vihot ja niiden värssyt sekä kuvat ovat sitäkin rakkaampia

.
Marja Nevalainen on aina pitänyt kuvista ja väreistä, niiden välittämistä tunnelmista. Hän maalaa ja ohjaa askartelutoimintaa ja kerää kiiltokuvia ja muistovihkoja.
– Keräilyharrastus on päässyt vauhtiin oikeastaan vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen.
– Arvostan eniten vanhoja kiiltokuvia esimerkiksi 1900-luvun alusta. Toisaalta ruotsalaiskuvittaja Helge Arteliuksen vähän erilaiset kuvat ovat kiinnostavia myös.
Artelius on harvoja nimeltä tunnettuja kiiltokuvataiteilijoita. Suurin osa on jäänyt nimettömiksi.
Yksi vanhempi herra tuli joskus kuiskaamaan minulle, että hänkin keräilee kiiltokuvia. Marja Nevalainen
Kiiltokuvia ostetaan ja myydään eniten netissä, mutta myös kirpputoreilla ja erilaisissa tapahtumissa. Arvokkaimman yksittäisen kiiltokuvan Nevalainen on saanut sukulaisiltaan tuliaisena Lontoosta. Se maksoi tuolloin 16 puntaa eli noin 20 euroa.
Marja Nevalaisen mukaan osa keräilijöistä myy aarteitaan eteenpäin todella korkeaan hintaan. Varsinkin kokonaiset kiiltokuvavihkot tai vanhat muistovihkot voivat olla kalliita hankkia. Niitä myydään netin myyntipalstojen lisäksi antiikkiliikkeissä – ja huutokaupoissa. Hinnat voivat tuolloin nousta yli sadan euron. Yksittäiset vanhat kiiltokuvat maksavat netissä kymmenen euron molemmin puolin.
Kiiltokuvien keräämisestä voi tulla samanlainen addiktio kuin mistä tahansa koukuttavasta. Nevalainen on tarkkana siitä, ettei osta velaksi. Jos rahaa ei ole, hankinta saa odottaa.

Nevalaisen tuhansien kiiltokuvien kokoelman erikoisuus ovat autoaiheiset kuvat. Kiiltokuvat mielletään tyttöjen harrastukseksi, mutta kuvat – autoista kukkakoreihin – viehättävät tietysti myös poikia ja miehiä.
– Yksi vanhempi herra tuli joskus kuiskaamaan minulle, että hänkin keräilee kiiltokuvia. En usko, että enää kukaan häpeilee tätä harrastusta, Nevalainen sanoo.
Ken viime lehdelle kirjoittaa, hän eniten sinua rakastaa
Kiiltokuvia alettiin valmistaa, kun kivipaino toi värit painotuotteisiin 1800-luvulla. Kiiltäväpintaisia, romanttisia kuvia valmistettiin etupäässä Saksassa. Saksasta kiiltokuvat levisivät eri puolille Eurooppaa ja Yhdysvaltoihin.
Kuvat viehättivät lasten lisäksi yläluokan nuoria aikuisia. He liimasivat kiiltokuvia visiittikortteihinsa, joulukoristeisiin ja pieniin kirjoihin, joihin ystävät kirjoittivat toisilleen hauskoja, tunteellisia ja usein myös uskonnollisia elämänohjeita.
Marja Nevalainen näyttää kiiltokuvakirjaa, jonka omistaja on ollut Kerttu-niminen tyttö. Kerttu oli saanut kirjan äidiltään vuonna 1918. Kirja on täynnä toinen toistaan upeampia kiiltokuva muun muassa suuria joulupukkeja ja sivullinen ihania enkeleitä.

Enkelikiiltokuvat ovat säilyneet samankaltaisina vuosisadasta toiseen. Yleisimmät hahmot on napattu renessanssiajan maalauksista.
– Pilvenlongalla kämmeneensä nojaileva Rafaelin enkeli on melko suoraan Rafaellon maalauksesta Sikstuksen Madonna.
– Maalauksen alalaidassa on kaksi enkelihamoa. Toinen näyttää hiukan mietiskelevältä, jopa nyrpeältä. Mutta toinen toiveikkaalta ja hymyilevältä. Se on päätynyt klassiseksi kiiltokuvaksi, Pirkko Vekkeli kertoo.
Myös enkelihahmo, jolla on pelkät kasvot ja siivet sekä liehuvakaapuisten enkeleiden asut viittaa renessanssitaiteeseen.
Kolme sanaa sinulle, ole ystävä minulle
Suomessa kiiltokuvia keräilivät aluksi paremman väen lapset. Toisen maailmansodan jälkeen kuvat ilahduttivat pulan ja harmauden jälkeen. Vihdoinkin värejä!
Jokin taika kuvissa on, sillä hetken päästä harmit ovat unohtuneet. Marja Nevalainen
Kiiltokuvien ympärille muodostui pian kokonainen koululaisten kulttuuri. Kuvia vaihdeltiin vapaasti, mutta myös vaihtovihkojen avulla. Vihosta tai muistikirjasta taiteltiin sivut pitkittäin. Väliin syntyvään koloon kätkettiin kiiltokuva. Vihkon nimi oli paikkakunnasta riippuen esimerkiksi kassa tai sysi. Vaihtaja työnsi oman "kiiltsunsa" johonkin väliin ja sai siellä piileskelevän kuvan itselleen ja luovutti vaihdossa omansa.
– Tässä ei kannattanut huijata. Kukaan ei ryhtynyt leikkiin sellaisen kanssa, jonka kassan vaihtokuvat olivat huonoja tai siellä oli liian paljon tyhjiä ansoja, Pirkko Vekkeli sanoo.
Muistovihkot elivät kiiltokuvakulttuurin rinnalla. Sotien jälkeen niihin kirjoitetut muistovärssyt olivat usein isänmaallisia ja uskonnollisia. Myöhemmin toivoteltiin hyvää onnea tulevassa avioliitossa tai vannotettiin muistamaan ystävää – tapahtui mitä tapahtui.

Muistovihkojen tuhoksi koituivat koululaisten suosikiksi nousseet ystäväkirjat. Niitä alkoi olla jokaisella 1970-luvulla. Kiiltokuvat vaihtuivat hiljalleen tarroihin ja muihin keräilyesineisiin.
Tänä päivänä kuvia keräävät eniten aikuiset, joilla on niihin tunneside aiemmilta vuosikymmeniltä.
– Jos on tapahtunut jotain ikävää tai joku asia harmittaa, otan kiiltokuvat esille ja katselen niitä. Jokin taika kuvissa on, sillä hetken päästä harmit ovat unohtuneet, kuvailee Marja Nevalainen.
Oliko sinulla "kassa"? Keräsitkö kiiltokuvia vihkoon? Rakkain muistovärssysi? Kerro omat kiiltokuvamuistosi keskustelussa artikkelin alla.