Poliisin tuoma kuolinviesti on menehtyneen läheisille yksi elämän kauheimmista hetkistä. Se iskostuu syvälle mieleen pysyvästi.
Vaikka valtaosa sanoista unohtuisi, eleet ja äänensävyt piirtyvät ikuisesti muistiin.
Henkirikoksen uhrien läheiset ry:llä ja Poliisiammattikorkeakoululla on meneillään kevättalvella 2020 valtakunnallinen kiertue, jonka tehtävänä on tiivistää poliisien ja kriisityöntekijöiden yhteistyötä.
– Suomessa on kirjavat käytännöt siitä, miten viesti viedään, ja mitä sitten tapahtuu. Pienillä paikkakunnilla ei ole mahdollisuutta ympärivuorokautisen kriisityöntekijän apuun, sanoo toiminnanjohtaja Sanna Kalajanniska Henkirikoksen uhrien läheiset ry:stä.
"Totta kai poliisia saa halata"
Seinäjokelaisen Mika Suomalaisen edessä poliisit seisoivat syyskuussa 2013 aamuyöllä neljältä.
Pari päivää kateissa ollut 19-vuotias Ville oli löytynyt surmattuna. Isälle on jäänyt suruviestin tuonnista mieleen vain pieniä välähdyksiä.
– Sen muistan, että tilanne oli kiireettömän tuntuinen ja aivan asiallinen.
Kuuntele haastattelu: Mika Suomalainen kohtasi poikansa surmaajan silmästä silmään.
Poliisiammattikorkeakoulussa rikos- ja kuolemansyyntutkintaa opettava ylikonstaapeli Marko Lehtoranta luennoi opiskelijoille myös kuolinviestin viemisestä.
Väkivaltayksikön ja tutkinnan riveissä monet kerrat omaisten ovikelloa soittanut Lehtoranta pitää suruviestin viemistä yhtenä poliisin vaativimmista virkatehtävistä.
– Erityisesti lasten ja nuorten kohtalo menee ihon alle. Siinä on myös viestintuoja herkillä.
Tilanne on erityisen synkkä myös silloin, kun omainen on joutunut rikoksen uhriksi tai tehnyt itsemurhan.

Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu, kun ovi aukeaa ja on aika kertoa surulliset uutiset.
– Valtaosa itkee hillittömästi, moni romahtaa täysin. Toiset toistelevat asiaa epäuskoisena, jotkut ovat poliisille vihaisia. Se kaikki kuuluu järkytykseen ja suruun, Lehtoranta luettelee.
Osa hakee poliisista myös lohtua ja kapsahtaa kaulaan.
– Totta kai poliisia saa halata. Ihminenhän on aivan hajalla tällaisen viestin jälkeen, Lehtoranta toteaa, ja miettii, mikseipä myös poliisi voisi ottaa kevyesti kiinni surevaa vaikka hartioista ja kysyä, että pärjäätkö.
Kosketus, esimerkiksi kättely, kertoo, että ymmärtää toisen tilanteen ja haluaa myötäelää.
Koiran rapsuttelu lohdutti omaisia
Toiminnanjohtaja Sanna Kalajanniskan mukaan rikosten uhrien läheisillä on valtaosaltaan positiivista sanottavaa poliisin käyttäytymisestä vaikealla hetkellä.
Surevalle on tärkeää tuntea, että toinen välittää.

– Omainen haluaa vaan uhrin takaisin, eikä sitä tapahdu. Silloin läsnäolo on tärkeintä. Olla tilanteessa enemmän ihmisenä kuin poliisina, Kalajanniska toivoo.
Jokainen kuolinviestin vieminen on erilainen tapahtuma ja yksi poliisin raskaimmista tehtävistä.
–Se on kokemus, joka jää varmasti mieleen. Vasta käytäntö opettaa, vaikka kuolinviestinviemistä käsitellään teoriassa myös poliisin koulutuksessa, vanhempi konstaapeli Mikael Hirvelä kertoo.
Läheiset haluavat vastauksia. Mikä johti kuolemaan ja miksi? Olisiko tapahtunutta voitu mitenkään estää ? Jos tutkinnallisten asioiden takia ei voi kertoa yksityiskohtia, on sanottava syy, miksi kysymyksiin ei voi heti vastata.
– Viesti kannattaa välittää selkeästi. Puhua kuolemasta tai menehtymisestä mieluummin kuin poismenosta, Marko Lehtoranta painottaa.
Hän neuvoo poliisiopiskelijoita olemaan tilanteessa omaisten ehdolla. Jos läheiset haluavat, silloin istutaan sohvalle tai pöydän ääreen kuuntelemaan.
Sanna Kalajanniska kertoo nuoresta poliisista, joka oli ensimmäistä kertaa viemässä kuolinviestiä, eikä oikein tiennyt, mitä olisi uutisen kertomisen jälkeen tehnyt.
Hän alkoi rapsutella menehtyneen pojan koiraa. Myöhemmin poliisi mietti, oliko toiminut epäsopivasti. Perheen mielestä juuri tämä oli mustan hetken inhimillisin ja lohdullisin teko.
Isän piti tunnistaa poika kuvasta
Kuolinviestin viemisellä on kiire. On tärkeää, että omainen saa tiedon viranomaisilta, eikä esimerkiksi sosiaalisesta mediasta.
Vainaja täytyy kuitenkin ehtiä tunnistaa varmasti.
– Emme voi sanoa, että meillä on nyt vahva fiilis, että tämä voi olla omaisenne, toteaa ylikonstaapeli Marko Lehtoranta.
Karuimmillaan tieto omaisen kuolemasta voi lennähtää silmille esimerkiksi sosiaalisesta mediasta onnettomuuskuvina.
Puhelu on kylmä ja kasvoton tapa ilmoittaa kuolinviesti.
– Joskus se on kuitenkin nopein keino, jos etäisyydet ovat pitkät, tai jos omainen on esimerkiksi ulkomailla, Lehtoranta sanoo.
Läheiset toivovat kunnioitusta vainajalle. Ruumiista puhuminen vihlaisee kipeästi, koska rakkaalla ihmisellä on nimi.
Monien omaisten mielestä on myös epäinhimillistä, jos kuolinuutisen tuoneet poliisit pyytävät tunnistamaan menehtyneen valokuvasta.
– Entä jos hän onkin lähes tunnistamaton? Näky piirtyy verkkokalvolle ja voi seurata omaista koko loppuelämän, pohtii Sanna Kalajanniska.
Myös Mika Suomalainen joutui tunnistamaan poikansa valokuvasta.
– Poliisit kertoivat mistä Ville oli löytynyt, ja että hänet oli surmattu. Sitten näyttivät kuvan.
Avuntarjoukset mies torjui ja vakuutti poliiseille pärjäävänsä vaimonsa kanssa kahdestaan. Vasta myöhemmin tuli mieleen, että ehkä olisi ollut hyvä, jos kotiin olisi tullut kriisityöntekijä.
"Palveluketju ei lähde toimimaan"
Omainen tarvitsee tukea, kun läheinen menehtyy äkillisesti. Sokissa olevan on vaikea itse arvioida oma avuntarpeensa.
– Liian usein kuulee, ettei palveluketju lähde toimimaan, eikä apu saavuta omaisia, toteaa Sanna Kalajanniska.
Suomessa on alueellisia eroja esimerkiksi siinä, kuinka aktiivisesti viranomaiset ohjaavat omaiset tukipalveluihin. Laki kuitenkin määrää, että poliisi,- pelastus- ja terveydenhuoltotehtävissä työskentelevillä on siihen velvollisuus.
Mika Suomalainen pinnisteli omin voimin kolme vuotta, kunnes haki apua.
– Varsinkaan miehet eivät puhu ulkopuoliselle, vaikka kannattaisi. Itseäni helpotti myös tuomitun tapaaminen, Suomalainen kertoo.