Lentokonekaappari. Muotoilija Tauno Tarna tuijottaa ilmaisjakelulehden etusivulta omaa kuvaansa ja huomaa kaksi asiaa: Parta näyttää kannessa kauniin punaiselta, ja kuvatekstissä Tarnaa todella verrataan lentokoneen kaappaajaan.
Eletään 1970-luvun alkua: kaappari on aikansa tehokas solvaus. Epämairitteleva maininta juontaa Tarnan kohdalla vanhojen arvorakennusten hyväksi tehdystä, kaupungin kaavoitusta jarruttaneesta suojelutyöstä. Se ei ole miellyttänyt päättäjiä sen paremmin kuin Tampereen lehtimiehiäkään.
Julkinen mielipide on vahvasti vanhan puolustamista vastaan. Aamulehden pakinoitsija kirjoittaa pilkallisesti ”hössöttelijöistä”, ja poliittinen paine tuntuu suojelijoiden lähipiirissä saakka.
– Jossain kohtaa jopa vaimoni työpaikka opettajana oli vaakalaudalla vain siksi, että hänen miehensä oli kamala rakennusten suojelija, joka estää kaupunkia kehittymästä. Aika oli kyllä hankalaa, Tauno Tarna muistaa.
Museolausunnot suoraan roskiin
Tamperetta oli vielä 1900-luvun alkupuolella saattanut kutsua jugendkaupungiksi. 1970-luvulle tultaessa kaupungin siluetti oli kuitenkin muuttunut roimasti. Vanhanaikaista keskustaa oli pistetty surutta matalaksi.
Uudistaminen jatkui reipasta tahtia. Historiallisen kaupunkikuvan arvon ymmärtäjät seurasivat urakkaa toisensa jälkeen kauhulla ja alkoivat lopulta järjestäytyä.
– Kun joka puolella purettiin, asialle haluttiin tehdä jotain, Tarna muistaa.
Rakennuslaista löytyi määräys, jonka mukaan varta vasten perustettu yhdistys voi paikkakuntakohtaisesti esittää suojelua jollekin rakennukselle. Tarna hengenheimolaisineen päätyi perustamaan Pirkanmaan perinnepoliittisen yhdistyksen.
Perustamiskokouksessa tuli selvästi alleviivatuksi, kuinka vähän vaikutusmahdollisuuksia kaupungissa oli siihen asti ollut. Puheenjohtajana toimi Martti Helin, joka ei päivätyössään kaupunginmuseon johtajana tullut koskaan kuulluksi suojeluasioissa.
– Hän oli mukana, koska hänellä ei ollut virkateitse mitään valtaa. Museolausunnot pistettiin päättävissä elimissä aina suoraan roskiin. Se oli siihen aikaan arkipäivää, Tauno Tarna sanoo.
Kun joka puolella purettiin, asialle haluttiin tehdä jotain. Tauno Tarna
Yhdistys osoitti voimansa heti ja osui inhana piikkinä kaavoittajien kupeeseen. Ensimmäinen erävoitto tuli kun Tampereen kauppahallin purkuyritys saatiin estettyä viime metreillä.
– Kaivinkoneiden piti tulla paikalle seuraavana aamuna, mutta saimme edellisenä päivänä päätöksen lääninhallituksesta. Siitä se taistelu sitten alkoi.
Kymmenen vuotta myöhemmin halli uhattiin taas purkaa.
– Silloin opiskelijat puolestaan olivat niin valveutuneita, että laittoivat itsensä kettingeillä kiinni pattereihin, Tarna kehaisee.
Modernismihuuma vie vanhan
Erityisen tehokkaana purkuvuotena Tampereen historiankirjoihin jäi 1971. Helsingissä ihasteltiin uutuuttaan hohtavaa Finlandia-taloa. Sama modernismin ihannointi pyyhki yli koko maan ja monen yksittäisen talon.
Keskieurooppalainen traditio, jossa vanhallakin rakennuskannalla nähtiin arvoa, ei yltänyt Suomeen saakka.
– Arkkitehtialan yleinen henki oli se, että kaiken piti olla uutta. Olisi jonkun akateemisen tutkimuksen paikka, miksi juuri modernismi oli ainoa suuntaus, jota 1970-luvulla pystyttiin ajattelemaan, Tarna pohtii.
Tamperelaislähtöinen ja kaupunkiin muun muassa stadionin suunnitellut arkkitehti Timo Penttilä kirjoitti sittemmin professorina Arkkitehti-lehdessä suorasanaisesti, että vanhojen rakennusten suojeleminen on täysin turhaa. Tämä vankka ja lähes kautta linjan yhtenäinen asenne hiljensi alan toisinajattelijoita Tauno Tarnankin lähipiirissä.
– Esimerkiksi vanhan verkatehtaan asioissa nuoremmat arkkitehdit eivät uskaltaneet olla nimillään esillä. He olisivat menettäneet työpaikkansa heti. Minulla oli vakipaikka Sarviksella, eikä minun tarvinnut pelätä potkuja.
Aina ruuvimeisseli taskussa
Monia purkupäätöksiä onnistuttiin jarruttamaan, mutta kaikkeen perinnepoliittisen yhdistyksenkään vaikutusvalta ei riittänyt. Se, mitä ei saatu suojeltua, koetettiin kuitenkin jollain tavoin tallentaa.
Tarnan puoliso Liisa kulki pitkin puu-Tammelaa ja kuvasi purkutuomion saaneita kortteleita. Kuvia kertyi satoja. Kotona aviomies oli tietämättään kaukaa viisas, kun merkitsi vaimon negatiivien reunaan missä ja milloin kuvat oli otettu.
Pariskunta myös keräsi purettavista taloista osia talteen. Yhdessä tuli lioteltua ja nakuteltua paloiksi useampikin kaakeliuuni, ja mukaan tarttui monenlaisia yksityiskohtia purkutyömailta.
– Liikuin tuohon aikaan aina ruuvimeisseli mukanani, Tauno Tarna virnistää.
Olisi jonkun akateemisen tutkimuksen paikka, miksi juuri modernismi oli ainoa suuntaus, jota 1970-luvulla pystyttiin ajattelemaan. Tauno Tarna
Tampereen katukuvasta kadonneet talot jatkavat nyt pieninä osina elämäänsä esimerkiksi Tarnojen Kangasalan-kodissa. Vanhan rakennuksen kuisti on rakennettu Kaukajärven kartanon kaari-ikkunoiden ympärille. Pienet yksityiskohdat on kerätty mikä mistäkin.
– Tämänkin talon muistan tarkkaan, se oli Satakunnankadulla, isäntä sanoo tarttuessaan etuoven komeaan messinkiseen ovenkahvaan.
Lato täynnä talonkappaleita
Varsinainen aarreaitta löytyy pihan toiselta puolelta ladosta. Kevätaurinko siivilöityy lautojen välistä lukemattomille kaakeliuunien koristetiilille, vanhoille oville, huonekaluille ja ovilaseille. Jokaisen alkuperäinen osoite on muistissa.
Talonkappaleiden keskellä herää kysymys, mikä on antanut tarmoa purkutyömaiden kiertämiseen. Miksi Tarna on halunnut pelastaa yksittäisiä palasia menneestä?
– Minun kävi yksinkertaisesti sääliksi kun jonkun ammattilaisen hieno työ ja vaivannäkö oli menossa tuosta noin vaan hukkaan.
Pelastettuja todisteita ammattitaidosta on röykkiöissä.
– Kyllä näille pitäisi joku käyttö vielä löytää. Tyhjän panttina ne täällä ladossa ovat, Tauno Tarna sanoo pyyhkäistessään pölyjä koristeellisen tiilen päältä.
Parjattu saa kiitosta
Osalle kaakeleista, kankaista ja ikkunaluukuista ja etenkin Liisan valokuville tuli arvoistaan käyttöä syksyllä 2017, kun Tampereella museokeskus Vapriikissa avattiin puretuista taloista kertova Kadonneet kaunottaret -näyttely.
Näyttelyn avajaisissa Tauno Tarna viihdytti ja kauhistutti yleisöä kertomalla lentokonekaapparin tittelistään ja pirkanmaalaisesta rakennussuojelutyöstä vuosikymmenten mittaan.
Valokuvien edessä äimisteltiin avoimesti arvokkaan rakennuskannan kadottamista. Näyttelyvieraiden tapaan myös Tarna itse hämmentyy yhä purettujen talojen kuvien edessä.
– Yhteiskunnan arvot olivat silloin ennen niin ketkallaan. Kyllä näitä kuvia katsoessa tulee paha mieli siitä, miten hölmöjä on oltu, mies pohtii.
Yhteiskunnan arvot olivat silloin ennen niin ketkallaan. Tauno Tarna
Paljon parjattuja rakennusten suojelijoita voi kiittää siitä, ettei näyttelyyn ole tarvinnut ripustaa esimerkiksi Tampereen kauppahallin kuvia. Yksi kaupungin nykyisistä turistivetonauloista ja paikallisten rakkaimmista kahvittelupaikoista säilyi vain, koska säilymisen eteen tehtiin näkyvää työtä – siitä huolimatta, että rapaa lensi.
– Olen todella iloinen, että se säästyi. Tampereella saatiin ajoissa korkki pulloon ja paljon arvokasta jäi pystyyn, Tauno Tarna sanoo.
Kaupungin nykyinen rakennuskanta on iältään nuorta: kolme neljäsosaa kaupungin taloista on rakennettu viime sotien jälkeen. Pääsääntöisesti Tampere on vanhoja taloja rakastavan miehenkin mielestä kaunis kaupunki.
– Keskustori on säilynyt hyvin, ja esimerkiksi Finlaysonin ja Tampellan tehdaskokokonaisuudet kosken molemmin puolin ovat jopa eurooppalaisittain huippukohde.
Yksityiskohdat suojelukseen
Nykyään vanhan arvo tunnustetaan entistä avoimemmin ja kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia suojellaan tehokkaammin. Tähän vuoteen asti arvorakennusten sisätilat ovat olleet lainsuojattomia, mutta uusi laki ulottaa suojelumääräykset myös seinien sisäpuolelle.
Sitä niin helposti pyydetään pieni rakennuslupa tänne ja toinen tuonne. Tauno Tarna
Vanhojen talojen puolestapuhujien työ ei silti ole koskaan valmis. Kaupungit kasvavat ja muuttuvat, mutta yksityiskohtia pitää vaalia.
– Sitä niin helposti pyydetään pieni rakennuslupa tänne ja toinen tuonne, ja yhtäkkiä huomataankin, että kokonaisuus on mennyttä. Inventoiminen ja luetteloiminen on tärkeää, koska vain siten virkamiehillä on käytössään tiedot, joilla estetään tärveleminen, Tauno Tarna sanoo.
Jos tärvelemisajatuksia kuitenkin alkaa esiintyä, Kangasalta ponkaisee barrikadeille kovissa liemissä keitetty suojelijakettu.
– Lähden yhä taistelemaan, jos tarvetta on.
Kadonneet kaunottaret -näyttely on avoinna museokeskus Vapriikissa 8.4.2018 saakka.