Lukion äikän kuutoskurssi käsittelee sekä Suomen että muiden maiden nykykirjallisuutta. Voimassa oleva opetussuunnitelma mainitsee kurssin keskeisiksi sisällöiksi esimerkiksi teatterin, mediatekstien ja elokuvan ajankohtaiset lajit, myyttien ja klassikoiden käytön nykykulttuurissa sekä nykyteosten käsittelyn.

Opettajan silmin kurssi näyttää mahdottomalta urakalta. Suomen kustannusyhdistyksen mukaan pelkästään viime vuonna ilmestyi uusia kotimaisia romaaneja 354 kappaletta, 57 runo- tai näytelmäteosta, käännöskirjallisuutta 334 kirjan verran ja tietoteoksiakin 1591 eri nimekettä. Yhteensä julkaistiin 3442 erilaista tieto- tai kaunokirjallista teosta. Mikäli painokoneet ovat koko ajan pitäneet yllä samaa tahtia, on tämän vuosituhannen puolella ehtinyt ilmestyä reilut 65 000 teosta.

Jos arvioi joka teoksessa olevan keskimäärin 200 sivua, saa opettaja kahlattavakseen 13 miljoonaa sivua. Mikäli hän jaksaisi joka ainoa päivä oppituntien pidon, tuntien suunnittelun ja tekstien arvioinnin jälkeen lukaista vaikkapa sata sivua nykykirjallisuutta, häneltä menisi reilu 350 vuotta siihen, että saisi kahlattua läpi nykykirjallisuuden. Sen jälkeen hän voisi sitten tutustua niihin opsin vaatimiin mediateksteihin, teatteriin ja elokuviin.

Ongelma ei ole pelkästään lukion, vaan samaan törmää yläkoulussa. Viisikot ovat jo vanhentunutta aineistoa houkutella nykyteini lukemaan, mutta onneksi uusi lasten- ja nuortenkirjallisuus on korkeatasoista. Suomessa julkaistiin viime vuonna 958 lanu-teosta, mutta milloin opettaja ehtii ne lukemaan? Työaikaan sellaista ei ole laskettu mukaan. Ja toki samaan tilanteeseen törmäävät kaikkien muidenkin aineiden opettajat, sillä tehdäänhän vaikkapa biologiassa tai kemiassa joka päivä sellaista tutkimusta, johon perehtyminen olisi opetuksen kannalta tärkeää, mutta yksittäiselle opettajalle mahdotonta.

Opettajia digiloikkautetaan kymmenin erilaisin sähköisiä sovelluksia esittelevin kurssein, mutta oman aineen osaamista ei opeteta.

Mutta yksin opettaja jää, sillä aineenhallintaan ei ole tarjolla lisäkoulutusta. Tämän hetken koulutustarjonta on pitkälti pedagogisia taitoja kehittävää. Tarjontaa selatessa tuntuu, kuin koko koululaitos olisi selviytymistaistelua, sillä valittavana ovat mm. kurssit Voimaa ohjaukseen ja opetukseen, Vaativat ja tunteita herättävät vanhemmat, Tunne- ja turvataidot koulun arjessa sekä Väkivaltaisen oppilaan kohtaaminen. Opettajia myös digiloikkautetaan kymmenin erilaisin sähköisiä sovelluksia esittelevin kurssein, mutta oman aineen osaamista ei opeteta. En löytänyt yhtäkään kurssia, jossa voisin päivittää vaikkapa kirjallisuudentuntemustani.

Ja päivitystä minä tarvitsisin. Suoritin viimeiset kirjallisuuskurssini Turun yliopistossa vuonna 1997, joten jäädessäni eläkkeelle joskus vuoden 2038 tuntumilla täyttää käsitykseni nykykirjallisuudesta 41 vuotta. Hyväksyyköhän rehtori, että silloin vielä esittelen nykykirjallisuutena opiskeluaikani teokset, kuten Candace Bushnellin Sinkkuelämää-kirjan tai Arto Paasilinna -vainaan Lentävän kirvesmiehen?

Pärjääkö Suomi osaamisen markkinoilla, jos opettajat välittävät vanhaa tietoa?

Olen kysellyt päivityskursseja sekä kirjastosta että yliopistolta, mutta molemmissa on vedottu resurssipulaan. Osaamisen ylläpito jää siis täysin opettajan omalle vastuulle. Luonnollisesti ammattitaidosta huolehtiminen kuuluu työntekijän itsensä huolehdittavaksi, mutta mitä voi tehdä silloin, kun tietoa ei löydy tai sen määrä on valtava? Mistä terveystiedon opettaja voi löytää uusimmat sähkötupakkaa koskevat tutkimukset tai fysiikanope kvanttifysiikan viimeisimmät löydöt? Miten tiedon hankinta suhtautuu mahdollisesti tulevaan opettajien vuosityöaikaan? Lasketaanko kirjallisuuteen tutustuminen kuuluvaksi kirjallisuuden opettajan työhön?

Oma kysymyksensä on, miten kurssituksen puute vaikuttaa opetuksen laatuun. Pärjääkö Suomi osaamisen markkinoilla, jos opettajat välittävät vanhaa tietoa? Muilla aloilla suhtautuminen lienee toisenlaista. Miten kävisi, jos Veitsiluodon tehtaalle asennettaisiin uusi paperikone, mutta työntekijöille ei kerrottaisi sen toiminnasta, vaan kehotettaisiin itse googlailemaan, jos kiinnostaa? Kuka sellaista paperia ostaisi?

Heitän siis haasteen muille järjestäjille ja yrityksille: kuka ryhtyisi järjestämään opettajille tiedonpäivityskursseja? Olisihan hyvä, että me tietäisimme opettamistamme asioista enemmän kuin sen, mitä koulukirjoissa kerrotaan. Siihen asti koetan sinnitellä yksinäni, ja enää onkin vain reilut 12,9 miljoonaa sivua lukematta.

Tommi Kinnunen

Kirjoittaja on Kuusamossa syntynyt äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä kirjailija. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.

Aiheesta voi keskustella sunnuntaina 12.01. klo 17.00 asti.

BERLIINI Olli Piippo, 39, istuu työhuoneensa upottavalla sohvalla ja kysyy, haittaako, jos hän sytyttää tupakan. Piippo tarkkailee aina samalta valkoiselta sohvalta valmisteilla olevaa teostaan. Mitä siihen pitäisi lisätä tai ottaa pois?

Piippo on yksi suomalaisen nykytaidekentän uuden polven keskeisistä kuvataiteilijoista. Hän on saanut tunnustusta myös kuraattorina.

Suomalaistaiteilija lähti yli kymmenen vuotta sitten Berliiniin etsimään itseään taiteen tekemisen lomassa.

Piippo maalaa abstrakteja töitä raskaalla kädellä ja paksuilla siveltimen vedoilla.

Suomessa Piippo tunnetaan myös teollisuusjohtaja Antti Piipon poikana. Isä tunnetaan puolestaan “kohumiljonäärinä”, joka perusti kuluttajaelektroniikkaan erikoistuneen sopimusvalmistaja Elcoteqin 1990-luvun alun lamavuosina ja vaurastui sillä.

Isästään Piippo ei juuri puhu, mutta hän korostaa, että välit isän kanssa ovat hyvät.

– Meillä molemmilla on omat asiamme. Itse olen taiteilija ja hän pyörittää omia juttujaan.

Kuten nykytaidegalleriaa Helsingissä. Antti Piippo on yksi Helsinki Contemporary -nimisen gallerian rahoittajista ja hallituksen jäsen.

Ja poika kuuluu gallerian taiteilijoihin, mutta isältään hän ei kysy mielipidettä taiteestaan.

Ja isä oli itse asiassa yksi monista syistä, miksi poika lähti Berliiniin.

Helsinkiin avattiin vuonna 2007 uusi nykytaidegalleria, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary, jonka perustajiin isä kuului.

Siksi pojasta tuntui juuri silloin paremmalta olla Berliinissä.

– Se vaikutti varmasti lähtööni. Galleriasta syntyi pienessä ankkalammessa oma pieni kohunsa. Ei tarvinnut olla kommentoimassa sitä.

Nyt hän on historiallisen muutoksen keskellä.

Piippo on päättänyt palata Suomeen vielä tänä talvena, vaikka niin ei pitänyt alun perin käydä.

– Lähdin Berliiniin sillä idealla, että tämä on yksisuuntainen lippu, Piippo toteaa.

Vapautta etsivä taideopiskelija törmäsi Berliinissä hierarkiaan

Berliini näytti harmaalta ja ankealta syksyllä 2007. Suomen kuvataideakatemiassa opiskellut Piippo oli päässyt vaihtoon Berliinin kuvataideakatemiaan (UDK), ja Berliinissä hän asettui asumaan Kreuzbergiin.

Piipolla oli espanjalainen tyttöystävä, mutta suhde kariutui, koska Madridin ja Berliinin välin ravaaminen kävi Piipon mukaan aika nopeasti aika raskaaksi. Myös hän oli vaikuttanut siihen, että Piippo päätti lähteä ulkomaille opiskelemaan.

Kreuzberg oli kylmän sodan aikana Länsi-Berliinin köyhintä seutua. Ja se on yhä köyhä.

Suurin osa asukkaista on turkkilaistaustaisia maahanmuuttajia.

Alueella oli pimeitä kadunpätkiä, sillä valaistus oli vielä puutteellista.

– Kaikki oli vähän surkean oloista, Piippo sanoo.

Tahmeasta alusta huolimatta Berliini näyttäytyi hänelle mahdollisuuksien kaupunkina, jota suomalaiset muusikkokaverit olivat hehkuttaneet Helsingissä. Berliinissä sai heidän mukaansa elää vapaasti ja olla onnellinen.

Se oli toista kuin vakavien, urakeskeisten ja stressaantuneiden ihmisten suomalainen todellisuus.

Piippoa kiinnosti taiteen tekemisen loputtomalta tuntuvat mahdollisuudet kaupungissa.

Piippo oli soittanut Suomessa Gris-nimisessä yhtyeessä saksofonia, ja moni Berliinin-suomalaistuttu oli peruja niiltä ajoilta.

Piippo halusi mukaan suureen seikkailuun.

Kaupungista oli tullut eurooppalaisen, kokeellisen nykytaiteen keskus, ja ilmapiiri kiehtoi suomalaista taideopiskelijaa.

Taideakatemiassa meno näytti toisenlaiselta kuin Suomessa. Luennoilla sai polttaa, ja koulusta tuli mieleen ennemminkin Ateneum kuin Elannon vanha leipätehdas Sörnäisissä, jossa Suomen kuvataideakatemia toimi.

Suomessa kuvataidekenttä on kompakti ja ihmiset tuntevat toisensa. Taideopiskelijat saattoivat istui iltaa samassa pöydässä nykytaiteen museon johtajan kanssa, mutta Berliinissä ajatus tuntui utopialta. Siellä taidekenttä on hierarkkinen ja pirstaloitunut.

Ensimmäisenä vuonna asuntona toimi Piipon työhuone, joka oli entisessä tehtaassa.

Työ- ja asuintilan raja oli merkitty jeesusteipillä.

Töitä sai katsella “asunnosta”, mutta maalit jäivät “työhuoneen” puolelle.

Mutta aito, hehkutettu Berliini oli vielä löytämättä.

Berliini löytyi sisäpihoilta ja kellareista

Kaverien hehkutuksesta huolimatta “vapaa ja onnellinen Berliini” ei tuntunut aukeavan Piipolle. Ensimmäisen puolen vuoden aikana hän tunsi olevansa ulkopuolinen. Tunteeseen löytyi syy: Piippo huomasi viettävänsä aikaa pääasiassa suomalaisten “ekspattien”, eli ulkomailla väliaikaisesti asuvien suomalaisten seurassa.

Sen ei pitänyt olla matkan tarkoitus, kun Piippo tuli kaupunkiin Lonely Planetin Berliini-opas takataskussa.

Piippo päätti muuttaa kurssia ja kokeilla, miten pitkälle omat siivet kantaisivat.

Hän halusi tutustua paikallisiin ihmisiin. Muutos kannatti.

– Ehkä sellaisen puolen vuoden oleskelun jälkeen aloin tajuta kaupungin vapauden ja hienouden, Piippo muistelee.

Berliini ei löytynytkään suomalaisten seurasta, vaan kutsuista entisiin tehdashalleihin, sisäpihoille ja kellareihin, joiden ovien takaa löytyivät kaupungin kuumimmat bileet, bändit ja taidehappeningit.

Berliinissä asiat tehtiin itse, ja se viehätti Piippoa.

– Ihmisillä oli kova halu ja vapaus tehdä niin asioita, hän sanoo.

Myös soraääniä kuultiin. Pidempään Berliinissä asuneet väittivät, että paras ajanjakso oli jo takana. Se tapahtui muurin murtumisen jälkimainingeissa. Silloin kamat kannettiin sinne, missä juhlat haluttiin pitää. Ja jos joku tarvitsi kämpän, hän potkaisi oven sisään tyhjästä talosta.

Teknomusiikkiskene, vallatut talot, puoli-ilmaiset taiteilijoiden työtilat. Berlin happened already, Piipolle sanottiin.

Hän oli ihmeissään. Oliko todella näin?

Piiposta ei tuntunut siltä.

Kapinaa raharikkaiden Westendissä Espoossa

Piippo sytyttää jälleen uuden tupakan. Berliinissä se ei tunnu yhtään niin epäkorrektilta kuin Suomessa. Piipon mukaan kaupungissa syntyi kansanliike, kun tupakanpoltto haluttiin kieltää berliiniläisistä kulmakuppiloista. Berliiniläiset voittivat.

Pitkänhuiskea Piippo osaa poseerata viipyilevästi kameralle. Se on poikkeuksellista, sillä suurin osa kuvataiteilijoista inhoaa sitä, että heitä valokuvataan.

Piipossa piirre juontaa juurensa ehkä miehen muusikkomenneisyyteen. Gris tuli tunnetuksi viileän tyylikkäänä yhtyeenä, ja Piipon nykyolemus tukee yhä sitä mielikuvaa.

Teininä tilanne oli toinen. Tuleva kuvataiteilija pukeutui räikeästi ja piti irokeesia. Hänellä oli punkbändi veljensä kanssa. Se oli kapinaa myös vanhempia kohtaan. Ja koko sitä elämäntyyliä, jota ympäristö edusti. Piippo kasvoi Espoon Westendissä, joka tunnetaan raharikkaiden asuinalueena.

– Sitä yritti löytää oman identiteettinsä kieltämällä kaiken, mitä ympärillä oli. Myös yliampumisen kautta, Piippo toteaa.

Vielä Berliinin alkuvuosina Piippo tunsi olevansa kirkasotsainen ja kärkäs mies, joka tunsi tietävänsä kaiken maailmasta.

Nyt tunne on toinen, ja Piippo kertoo, että elinpiiri on supistunut huomattavasti siitä, mitä se oli vielä kymmenen vuotta sitten.

Voimakkaimmin siihen on vaikuttanut oman lapsen syntymä. Piippo erosi lapsen äidistä viisi vuotta sitten, mutta heillä on yhteishuoltajuus.

Alussa koko Berliini oli Piipon leikkikenttä tai osteri, kuten hän itse sanoo.

Nyt elämä kuluu työhuoneen, tutun kahvilan, leipomon, kaupan ja pojan koulun välillä. Kun Piippo muutti Berliiniin, elämään kuuluivat baari- ja klubi-illat, yöelämä ja ulkona pörrääminen. Oma paikka piti löytää.

Piippo asuu eteläisessä Kreuzbergissä, kilometrin päässä työhuoneestaan.

Hän kävelee töihin.

Oman työnsä ohessa Piippo on sijoittanut rahojaan berliiniläiseen bistroon. Sen nimi on Wagner.

Gentrifikaatio työntää taiteilijoita poispäin

Kivenheiton päässä Piipon työhuoneesta sijaitsee Kreuzbergin sydän, Kottbusser Torin metroasema. Siellä on aamupäivällä ankea tunnelma.

Asemaa vastapäätä seisoo ikoninen, monikulmainen asuinkompleksi, jota on käytetty elokuvien kuvauspaikkana. Se symboloi Kreuzbergiä.

Paikka voisi olla Helsingin Kurvissa, mutta mittakaava on suurempi.

Metroaseman penkillä nuokkuu väsynyt päihteidenkäyttäjä, joka seuraa silmän raosta asemalaiturin tapahtumia.

Metrojunat tulevat ja menevät, ja sillan jatkeena seisovan metroaseman laituri täyttyy ihmisistä, jotka kiiruhtavat portaita alas kadulle. Olemme köyhemmän työläiskaupunginosan ytimessä, kuten Piippo seutua kuvailee.

Alue on ollut vuosia päihteidenkäyttäjien asuttama, ja se näkyy kaikkialla.

Aiemmin Piippo ei olisi uskaltanut mennä työhuoneelleen reittiä, jota nyt kuljemme.

– Kun tänne kömpi aamulla töihin, ihmisiä saattoi olla siinä piikittämässä, eikä kaikista voinut olla varma, olivatko he enää hengissä.

Alue on yhä rähjäinen, vaikka se on paljon siistimpi kuin 10 vuotta sitten. Gentrifikaatio on tehnyt tehtävänsä myös tällä seudulla. Ja turismi.

Se on tuonut Berliiniin paljon rahaa, mikä näkyy Piipon mukaan kaikkialla.

Vuokrat nousevat, ja taiteilijat lähtevät kaupungista tai siirtyvät yhä kauemmas keskustasta halvempien työtilojen perässä. “Vapaa ja onnellinen” Berliini siirtyy pikkuhiljaa Berliinin kehää kohti.

Kaupungin viehätys on Piipon mukaan liittynyt myös siihen, että taiteilijat ovat pystyneet asumaan keskustassa halpojen vuokrien ansiosta.

Se maailma on mennyttä.

Haastattelun aikana Piippo saa vuokranantajaltaan viestin, jossa kerrotaan, että työhuoneen vuokra nousee.

– Nyt on todella hyvä aika lähteä täältä, hän toteaa.

Poika vaikutti päätökseen

Piipolla on edessään muuttokuorman tilaaminen.

Mukaan lähtee työhuoneelta työvälineet ja paljon taidetta.

Osa siitä on järjestelty riveihin “elefanttien hautausmaalle”. Se tarkoittaa keskeneräisiä töitä, joita on työhuoneella todella paljon.

Piipon koko taiteilijanura on rakentunut Berliinissä.

Taakse jää Piipon ikioma kupla. Työhuone ja saman talon muut pohjoismaalaiset kollegat, kuten kuvataiteilija Marcus Eek, jonka kanssa Piippo on tehnyt monenlaisia taidetapahtumia eri puolilla Eurooppaa.

Muutosta tulee haastava, sillä Piippo on rakentanut kotinsa Berliiniin pysyvästi.

Kaikki hankinnat on tehty sen mukaan.

Piippo palaa Suomeen ennen kaikkea lapsensa takia. Päätöksen vaikutti tietysti myös nykyinen parisuhde. Piipon puoliso asuu ja työskentelee Suomessa, ja Helsingin ja Berliinin väli on tullut tutuksi.

– Totesimme, että tämä on ehkä turhan raskas tapa elää, Piippo sanoo.

Yksi muuton motiiveista on suomalainen koulutusjärjestelmä, ja Piippo haluaa poikansa suomalaiseen kouluun.

Poika on muuttanut hänen elämäänsä myös muuten. Piippo kertoo rauhoittuneensa ja saaneensa perspektiiviä elämään.

– Lapsen kautta sitä joutuu miettimään myös toisen ihmisen (lapsen) elämää.

Muutos on joka tapauksessa mittava, sillä Piippo oli pitkään sitä mieltä, ettei hän lähde Berliinistä mihinkään.

Suunnitelmien mukaan pojan olisi tarkoitus viettää puolet vuodesta äitinsä luona Berliinissä, ja puolet isän kanssa Suomessa.

Suomeen muuttoon vaikutti lopulta moni tekijä.

– Aloin arvioida uudestaan sitä, mitä minulle ja Berliinille on tapahtunut. Ja mitä tulevaisuudelta haluan, Piippo toteaa.

Silti paluu Suomeen pelottaa.

Helsinki on muuttunut rennommaksi kymmenessä vuodessa, mutta Berliiniä siitä ei saa kirveelläkään.

– Jännittää ja pelottaa se, miltä suomalainen mentaliteetti tuntuu sitten, kun elää ja asuu Suomessa.

Australian pääministeri Scott Morrison haluaa laajan selvityksen siitä, miten viranomaiset ovat toimineet maassa jo kuukausia roihunneiden maastopalojen yhteydessä.

Morrison on ehdottanut, että selvitystyötä tekemään perustetaan erillinen komitea.

– Mielestäni se on tarpeellista, ja aion viedä ehdotuksen hallituksessa läpi, Morrison sanoi Australian yleisradioyhtiö ABC:n haastattelussa sunnuntaina.

Morrison kertoi aikeistaan sen jälkeen, kun sammutustöihin osallistunut palopelastaja kuoli Victorian osavaltiossa. Australialaismedioiden mukaan kokeneen 60-vuotiaan palomiehen päälle kaatui puu.

Kyseessä on jo toinen Victorian osavaltiossa palojen yhteydessä kuollut sammuttaja. Lisäksi kaksi vapaaehtoista palopelastajaa kuoli Uudessa Etelä-Walesissa joulukuussa.

Morrisonin mukaan nyt on keskusteltava myös siitä, miten liittovaltio voi avustaa osavaltioita katastrofeissa. Esimerkiksi pelastus- ja palolaitosten resurssipuute on ollut merkittävä puheenaihe palojen yhteydessä. Pääministeri lähetti tammikuussa 3 000 maan puolustusvoimien reserviläistä auttamaan sammutustöissä.

Lisärahoitus psykologiseen apuun

Tuhoisat palot ovat jo pitkään kiristäneet Australian poliittista ilmapiiriä. Morrisonia on kritisoitu riittämättömistä ilmastotoimista ja hitaasta toiminnasta maastopalojen sammuttamiseksi.

Ilmasto nousi puheenaiheeksi myös ABC:n haastattelussa. Pääministeriltä kysyttiin, onko Australia muuttamassa ilmastopolitiikkaansa. Morrison sanoi, että hallitus jatkaa politiikan kehittämistä, jotta Australia täyttää päästötavoitteensa.

Morrison kiisti kritiikin, jonka mukaan hänen hallituksensa ei olisi tehnyt tarpeeksi ennen maastopalojen alkua. Morrison myönsi kuitenkin, että hän olisi voinut tehdä palojen yhteydessä jotain toisin.

Pääministeri viittasi taannoisiin paloaluevierailuihinsa, joiden yhteydessä Morrison muun muassa kätteli paikallista naista väkisin ja sai osakseen buuausta. Morrison totesi ABC:lle, että tilanne paloista kärsineissä yhteisöissä on jännittynyt ja jatkossa vierailut niihin pitää suunnitella paremmin.

Nyt Morrison on luvannut lisärahoituksen maastopaloista toipumiseen. Tarkoituksena on tarjota paloista kärsineisiin yhteisöihin mielenterveyteen liittyvää apua ja neuvontaa. Avustussumma on 76 miljoonaa Australian dollaria (47 miljoonaa euroa).

Australian palo roihuaa alueella, joka vastaa noin kahta kolmasosaa Uudenmaan maakunnasta. Paloissa on kuollut ainakin 28 ihmistä. Lisäksi palot ovat tuhonneet ainakin 2 000 kotia, joista yli tuhat on tuhoutunut tammikuun alun aikana, kertoo Uuden Etelä-Walesin pelastuspalvelu Twitterissä.

Viikonlopun aikana sääolosuhteet ovat olleet viileämpiä, mikä on tuonut hieman helpotusta paloalueille. Viranomaiset ovat kuitenkin muistuttaneet, että paloja ruokkivaa kuumaa säätä ja tuulia on todennäköisesti odotettavissa tulevinakin päivinä.

Lisää aiheesta:

Kaksi isoa maastopaloa yhdistyi megapaloksi Australiassa – "Tästä tulee pitkä yö"

Australiassa otetut kuvat näyttävät maailmanlopulta: Sampsa Kallisen ikkunasta näkyy vain palojen punaiseksi värjäämä taivas

KÖÖPENHAMINA Kansainvälisen median otsikot ovat suitsuttaneet Kööpenhaminaa.

"Mikä on Kööpenhaminan ihmelääke hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi?"

"Kööpenhamina haluaa näyttää, kuinka kaupungit voivat taistella ilmastonmuutosta vastaan"

"Kööpenhamina haluaa maailman ensimmäiseksi hiilineutraaliksi pääkaupungiksi"

Maailman suurkaupungit kilpailevat siitä, mikä niistä saa hiilidioksidipäästönsä kuriin ensimmäisenä.

Huoli ilmastokriisistä, lakkoilevat koululaiset ja vastuullisuutta vaativat kuluttajat ovat vauhdittaneet niin valtioita kuin pörssiyhtiöitäkin julistamaan päästötavoitteita.

Hiilineutraaliudesta on tullut suorastaan trendisana.

Kilvassa ilmastojohtajuudesta Kööpenhamina on havitellut itselleen kirkkainta mitalia. Se on asettanut suurkaupungeista kovimman ilmastotavoitteen ilmoittaessaan pyrkivänsä hiilineutraaliksi ensimmäisenä maailmassa, vuoteen 2025 mennessä.

Mutta Helsinki tulee kovaa vauhtia perässä. Helsingin tavoitevuosi on kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2035.

Helsingin päästöjä leikkaava suunnitelma on monessa mielessä kunnianhimoisempi, arvioi asiantuntija.

– Kööpenhaminan tavoitetta voi pitää kovana, mutta Helsinki lähtee kisaan takamatkalta, sanoo Helsingin yliopiston apulaisprofessori Sanna Ala-Mantila Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmasta.

Kaupunkien ohjelmilla on merkitystä, koska ne ovat huomattavia vallankäyttäjiä. Kaupungit päättävät muun muassa energiantuotannosta, joukkoliikenteestä ja kaavoituksesta. Niillä kaikilla on suoraan vaikutusta ilmastopäästöihin.

Tulevaisuudessa kaupungeilla on vielä suurempi merkitys.

Maailman ihmisistä yli puolet elää kaupungeissa. Vuoteen 2050 mennessä kaupungeissa asuu jo kaksi kolmesta maapallon asukkaasta, arvioi YK.

Kuinka Kööpenhamina aikoo kivuta huipulle? Kävimme tutustumassa keinoihin, joiden avulla Kööpenhaminassa yritetään päästä päästötavoitteisiin.

Entä kuinka kaukana Helsinki on huipulta? Voiko Helsinki vielä tehdä yllätyskirin?

1. Rakentaminen: Hiilipiikit aisoihin

Sekä Helsingin että Kööpenhaminan asukasluku kasvaa seuraavina vuosina voimakkaasti.

Kööpenhaminan odotetaan kasvavan noin 100 000 asukkaalla vuoteen 2025 mennessä. Helsingissä väestön odotetaan lisääntyvän samana aikana runsaalla 40 000 asukkaalla.

Kaupunkien on nopeasti keksittävä keinoja, joilla asuntoja rakennetaan ilman päästöjen kasvua.

Yksi ratkaisu voisi löytyä kööpenhaminalaisen Freja Poloniusin kodista.

Poloniusin valtavalla kattoterassilla on tilaa kasvattaa omia vihanneksia ja hedelmiä. Chilipaprikat, mansikat ja tomaatit kypsyivät kesällä hyvin yläilmoissa, ja ensi kesänä tuotantoa on tarkoitus laajentaa.

Omavaraisuutta seitsemänhenkinen perhe ei tavoittele, mutta ruoka ostetaan luomuna ja aurinkopaneelit tuottavat osan kodin energiasta.

Saan hyvää fiilistä siitä, että voin olla osa ratkaisua.

Radikaaleinta Poloniusin kodissa Ørestadin alueella ovat kuitenkin talon rakennusmateriaalit. Osa hulppeasta kodista on rakennettu käytetyistä materiaaleista tai jätteistä.

Ikkunalasit ovat peräisin hylätyistä rakennuksista Pohjois-Tanskasta. Parkettilattiat on koottu tanskalaisen puuvalmistajan Dinesenin hukkapaloista. Seinien betoni on otettu talteen Kööpenhaminan uuden metrolinjan työmaalta.

Arkkitehtitoimisto Lendager markkinoi tätä 20 asunnon rivitaloa maailman ensimmäisenä kaupalliseen tarkoitukseen rakennettuna kiertotalousrakennuksena. Yritys on erikoistunut uusiokäyttömateriaalien testaukseen ja hukkamateriaalien metsästykseen.

Upcycle Studios -hanke on esimerkki Tanskassa suurta kiinnostusta herättävästä kiertotalousrakentamisesta, jonka edistysaskeleita päättäjät seuraavat tarkasti.

Käytettyjen materiaalien ansiosta rakennuksen hiilijalanjälki on arkkitehtitoimiston mukaan pienempi. Uusiin luonnonvaroihin on tarvinnut kajota vähemmän.

Polonius on tyytyväinen siihen, että hän voi asumisvalinnoillaan vaikuttaa ilmastokriisin hillitsemiseen.

– Saan hyvää fiilistä siitä, että voin olla osa ratkaisua, hän sanoo.

Luonnonvaroja on säästetty myös Lendagerin toisessa kohteessa Ørestadissa, missä punatiilijulkisivu on koottu vanhojen, eri puolilla Tanskaa sijainneiden teollisuusrakennusten tiilistä.

Tanskalaisen yliopiston tekemien laskelmien mukaan julkisivussa säästyi hiilidioksidipäästöjä noin 60 prosenttia vastaavaan uusista tiilistä rakennettuun julkisivuun verrattuna.

Valtaosa tiilistä on lohkottu olutjätti Carlsbergin vanhasta panimorakennuksesta.

Purkutuomion saaneiden rakennusten vanhat julkisivut pilkottiin neliömetrin kokoisiksi lohkoiksi ja irrotettiin levyinä. Niitä vahvistettiin valamalla tiililohkojen taakse lisäksi betonia.

– Se oli vähän kuin legorakentamista, kuvaa Lendagerin viestintäpäällikkö Esben Pedersen Ørestadissa.

Syntyvät rakennukset ovat usein luksusta ja Kööpenhaminassakin toistaiseksi vain harvojen ulottuvilla.

Kiinteistösijoitusyhtiö Nrepin ja Lendagerin Upcycle Studios -hanke oli 4–5 prosenttia tavanomaista hintavampi, mutta Nrep uskoo kustannustehokkuuden parantuvan.

Jos materiaalikierrätykseen perustuvia asuinrakennuksia pystytään jonain päivänä tuottamaan kannattavasti suurelle joukolle ihmisiä, voi hankkeilla olla merkitystä globaalillakin tasolla.

Rakennusten ja rakentamisen osuus ilmastopäästöistä on noin 40 prosenttia. Se on huomattavasti enemmän kuin lentoliikenteen.

Kestävämmälle rakentamiselle on siksi tilausta kasvavissa suurkaupungeissa.

Kööpenhaminan ilmasto-ohjelman johtajan Jørgen Abildgaardin mukaan kaupunki haluaa nähdä enemmän kiertotalousrakentamista.

– Voimme asettaa uusia vaatimuksia rakentamiselle. Voimme vaatia, että luonnonvaroja ja betonia käytetään vähemmän, hän uskoo.

Tulevaisuudessa rakennuksia voidaan suunnitella niin, että mahdollisuus niiden purkamiseen ja osien uudelleenkäyttöön otetaan huomioon alusta asti.

– Rakennusten materiaalien luettelointi auttaa tietämään heti, mitä materiaalia missäkin on käytetty, Nrepin perustaja ja osakas Rasmus Nørgaard sanoo.

Nørgaard viittaa rakennusten materiaalipassiin, joka helpottaisi materiaalien uusiokäyttöä, kun rakennus tulee käyttöikänsä päähän.

Nykyisellään hukkamateriaalien hankinta vaatii vielä edelläkävijämaassa Tanskassakin kekseliäisyyttä ja luovuutta, eikä mitään varsinaista materiaalipörssiä ole. Joskus materiaalia saa ilmaiseksi noutoa vastaan, joskus siitä on maksettava.

– Ala on vielä lapsenkengissään, Nørgaard kuvaa.

Tanska ja Kööpenhamina päihittävät Suomen ja Helsingin uusiomateriaaleista rakentamisessa. Rakentamisen hiilijalanjälkeä voidaan pienentää myös puurakentamisella, ja siinä Helsinki on pidemmällä, arvioi kiinteistöliiketoiminnan professori Seppo Junnila Aalto-yliopistosta.

Rakennusten koko elinkaaren hiilijalanjälki on verrattain uusi päästöjen tarkastelutapa. Rakennusten energiatehokkuus on tähän asti ollut keskiössä, mutta jo rakennusvaihe aiheuttaa huomattavan hiilipiikin.

– Hiilijalanjälkeä voi pienentää kiertotaloudella, uusien materiaalien innovoinnilla sekä puurakentamisella niin kauan kuin pystytään takaamaan, että uusia metsiä samalla istutetaan ja ne jatkavat kasvuaan, Junnila kuvaa.

Suomessa puu on ollut helposti otettavissa työkalupakkiin. Helsingissäkin on innostuttu puukerrostaloista, joita on noussut viime vuosina muun muassa Kuninkaantammeen, Jätkäsaareen ja Viikkiin.

Tanska taas on puurakentamisessa jälkijunassa, koska puu on pääasiassa tuontitavaraa.

Helsingin päästövähennysohjelman johtaja Kaisa-Reeta Koskinen arvioi, että rakennusvaiheen hiilipiikki on keskeinen. Se vastaa noin kolmasosaa rakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljestä.

– Emme kuitenkaan voi keskittyä vain siihen, hän sanoo.

– Kiertotalousrakentaminen onnistuu Kööpenhaminan mallissa luksustyyliin, mutta kaupunkina meidän on ratkaistava, miten rakennetaan hirveä määrä stadin kämppiä. Ratkaisujen on oltava teollisessa mittakaavassa ja järkevästi tehtävissä, hän jatkaa.

Helsinki pyrkii kuitenkin lisäämään vähäpäästöisempää puurakentamista omissa hankkeissaan. Lisäksi vanhojen rakennusten peruskorjausta pyritään lisäämään purkamisen sijaan.

Rakennusten betonirunko on hiilijalanjäljeltään raskas ja jo sen säilyttäminen tuo merkittävän edun.

2. Julkinen liikenne: Helsinki vetääkin pidemmän korren

Liikenteen päästöt ovat visainen ongelma Kööpenhaminassa ja Helsingissä. Niitä ei pystytä painamaan nopeasti alas.

Arkkitehtuuriopiskelija Signe Lyhne polkaisee pyöräänsä kirpeässä illassa. Hän tunnustaa, ettei hän ole innokas julkisen liikenteen käyttäjä.

Polkupyörällä pääsee yksinkertaisesti kätevämmin ja nopeammin.

– Inhoan busseja enkä koskaan käytä niitä. Pienessä tilassa on sulloutuneena aivan liikaa ihmisiä, hän sanoo Enghave Plads -aukiolla Kööpenhaminan Vesterbron kaupunginosassa.

Amagerin saarella asuva Lyhne arvioi polkevansa noin kahdeksan kilometriä päivässä.

Koululle asti ei kulje metro, eivätkä muutkaan julkisen liikenteen yhteydet ole hänen mielestään hääppöisiä. Ilmastokysymykset painavat kulkuvälineen valinnassa vain hivenen.

– Opiskelijana tärkein syy pyöräilyyn minulla on kyllä raha, hän naurahtaa.

Kööpenhamina haluaa vahvistaa kuuluisaa pyöräilykulttuuriaan entisestään. Nykyisin noin puolet kaikista matkoista tehdään pyörällä, mutta se ei riitä.

– Meidän on parannetta pyöräilyverkkoa ja julkisia kulkuyhteyksiä kasvavan asukasmäärän tarpeisiin, kuvaa Kööpenhaminan ilmasto-ohjelman johtaja Jørgen Abildgaard.

Helsinkiläiset voivat kadehtia Kööpenhaminan tasaisesti eteneviä ja päällisin puolin sopuisia pyörävirtoja. Mutta jos katsotaan julkisen liikenteen käyttöä, Helsinki vetääkin yllättäen pidemmän korren.

Kööpenhaminan tavoite on, että vuoteen 2025 mennessä liikkumisesta 75 prosenttia tapahtuisi pyörällä ja julkisia kulkuvälineitä käyttäen. Helsingissä tuo taso on jo saavutettu, huomauttaa Helsingin päästövähennysjohtaja Kaisa-Reeta Koskinen.

Viime vuonna kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen yhteinen osuus Helsingin sisällä tapahtuvista matkoista oli 80 prosenttia.

Pyöräilyssä helsinkiläiset tulevat kuitenkin auttamatta perässä. Viime vuonna arkimatkoista kaupungin alueella taittui pyörällä vain noin 11 prosenttia. Helsingin tavoitteena on nostaa pyöräilyn osuus 21 prosenttiin vuoteen 2035 mennessä.

Kööpenhamina satsaa pyöräilyn kehittämiseen myös rahallisesti huomattavasti enemmän kuin Helsinki. Se haluaa lisätä pyörällä liikkumisen mukavuutta, nopeutta ja turvallisuutta.

Helsingin yliopiston apulaisprofessorin Sanna Ala-Mantilan mielestä pyöräilyn edistäminen on yksi esimerkki siitä, kuinka Helsinki pyrkii harppomaan Kööpenhaminan etumatkaa kiinni.

– Kööpenhaminan tavoitteessa pyöräilyn osuus liikkumisesta on edelleen korkeampi kuin Helsingissä, mutta Helsingissä lähtötaso on ihan eri. Voi ajatella, että kunnianhimon taso ja tarvittu muutos on täällä siksi isompi, Ala-Mantila sanoo.

Helsingissä liikenteen päästövähennyksiä tavoitellaan liikenteen sähköistymisellä, joukkoliikenteen parantamisella ja pyöräilyverkon laajentamisella sekä talvikunnossapidolla.

Molemmat kaupungit aikovat lisäksi tasata liikenteen päästöjen vaikutusta kompensoimalla eli hyvittämällä päästöjä.

Tämä tuo jälleen uusia ongelmia päästövähennysohjelmiin. Kompensointimallit ovat hyvin riskialttiita ja usein vaikutuksiltaan epäselviä, varoittaa professori Junnila.

Helsingin aikomuksena on vähentää päästöjä 80 prosenttia ja kompensoida loput 20 prosenttia, mutta selvitykset sopivasta kompensointimenetelmästä ovat vielä kesken.

Kööpenhamina taas luottaa kaupungin omistaman energiayhtiön tuottamaan ylimääräiseen tuulivoimaan. Yhtiö vie ylituotantoa muualle Tanskaan ja toivoo näin vaikuttavansa kivihiilivoimaloiden kysyntään.

Mutta onko markkinapaineen luominen ja voimaloiden toimintaan vaikuttaminen ylipäätään yksin kaupungin saavutusta, Junnila pohtii.

Kööpenhaminan hyvitysmalli romuttuu viimeistään vuonna 2035, jolloin Tanskan on määrä luopua fossiilisista polttoaineista energiantuotannossa ja lämmityksessä kokonaan.

Sen jälkeen Kööpenhamina ei enää pysty saamaan päästöhyvitystä tuulivoimakaupoillaan ainakaan Tanskan sisällä.

Kööpenhaminan päästövähennysohjelmassa päästöjen nollaamista kuvataankin alati "liikkuvaksi tavoitteeksi".

– Totta puhuen emme tiedä, kuinka edetä ohjelmassa vuoden 2025 jälkeen, Abildgaard myöntää.

3. Lämmitys: Vievätkö jätteet Helsingin ja Kööpenhaminan umpikujaan?

Kaupunkien lämmittäminen kestävästi on aiheuttanut päänsärkyä niin Kööpenhaminassa kuin Helsingissäkin. Jätteet päätyvät nyt energialaitoksiin, mutta kohta jätteitä ei saisi tuottaa enää juuri ollenkaan.

Kaupungit ovatkin päätymässä erilaisiin ratkaisuihin.

Pienen kivijalkaruokakaupan seinustoja reunustaa siisti läpinäkyvien säiliöiden rivistö.

Asiakkaat asioivat säiliöillä tottuneesti: kun säiliöiden hanan kääntää auki, purkkiin ropisee pastaa, riisiä, linssejä, pähkinöitä, siemeniä, mysliä ja muita kuivia ruoka-aineita.

Løs Market on jätteettömäksi pyrkivä ruokakauppa, joka toimii lähes täysin ilman pakkausmateriaaleja. Kaupalla on trendikäs teema, ja trendikkäällä kadulla kauppa Kööpenhaminan Nørrebrossa sijaitseekin, gallerioiden, kahvipaahtimon ja viinibaarin läheisyydessä.

Lähes koko kaupan valikoima on tarjolla kilohintaan. Asiakkaiden on tuotava mukanaan omat purkkinsa, käytettävä liikkeen kompostoituvia paperipusseja tai lunastettava liikkeeltä pantillisia säilytysastioita. Kassalla asiakkaan oman purkin paino vähennetään ostosten painosta.

Vita Bonna Jørgensenillä on reppu täynnä omia, kotoa tuotuja purkkeja, joihin hän pakkaa ja punnitsee ostoksiaan.

– Pakkausmuovi on ärsyttävää, ja sitä päätyy meriin, hän perustelee pakkausmateriaalien välttelyä.

Purkkien kanniskelu kotoa asti toisesta kaupunginosasta on vaatinut hieman vaivaa ja suunnittelua etukäteen. Siksi Bonna Jørgensen tekeekin vain osan ruokaostoksistaan jätteettömässä kaupassa.

Pakkausmateriaalit ovat tietysti vain pieni osa ruuantuotannon koko ilmastokuormaa. Jostain muutos on kuitenkin aloitettava, tuumasi kauppias Frédéric Hamburger. Hänellä on kaksi jätteetöntä ruokakauppaa Kööpenhaminassa ja kolmannesta neuvotellaan.

– Ilmastoasiat ovat todella kiireellisiä. Tämä on minun panostukseni ilmastokriisin hillitsemiseen, Hamburgersanoo.

Toimitusketjun valjastaminen jätteettömään ajatteluun ei ollut helppoa. Hamburger valikoi yhteistyökumppaneiksi sellaisia tuottajia, jotka voivat pakata tuotteensa enintään 25 kilon paperisäkkeihin. Näin kauppa voi paremmin tilata juuri haluamansa määrän tuotteita.

Kööpenhaminan päästövähennysohjelmassa on ristiriita, jonka ytimessä on juuri jätteiden poltto.

Maailmalla leviävän niin kutsutun zero waste- eli jätteettömän elämäntavan noudattajat pitävät nykyistä kierrätysjärjestelmää vain hätäratkaisuna maapallon jäte- ja luonnonvaraongelmiin.

Tärkeintä heistä on minimoida jätteiden synty ja välttää tavaroiden ja materiaalien päätyminen kaatopaikoille tai jätteenpolttolaitoksiin.

Kööpenhaminan päästövähennysohjelmassa on ristiriita, jonka ytimessä on juuri jätteiden poltto.

Jätteenpoltto tuottaa kaukolämpöä. Kööpenhaminalaiskoteja lämmittävät Amagerissa sijaitseva uudehko polttolaitos ja sahanpurusta valmistetuilla pelleteillä toimivat biovoimalat.

Biomassan polton ilmastovaikutuksista on kuitenkin kiistelty, kun taas jätteenpolttolaitos tarvitsee jatkuvasti uutta poltettavaa toimiakseen tehokkaasti.

Samaan aikaan Kööpenhaminalla on tavoitteena vähentää tai uusiokäyttää 70 prosenttia jätteistä.

– Jätteenpolttolaitos tarvitsee lähivuosina lisää jätteitä voimalan toimintaan, Kööpenhaminan ilmasto-ohjelman johtaja Abildgaard sanoo.

Jo nyt jättivoimalaan tuodaan poltettavaa muualta Euroopasta.

Samojen ongelmien kanssa painii Helsinki.

On ihan sama, päästetäänkö hiili Kiinassa vai Helsingissä vai Äänekoskella, koska se haittaa yhtä paljon niin kiinalaista kuin helsinkiläistäkin.

Esimerkiksi Helsingissä yli puolet kaupungin hiilidioksidipäästöistä tulee rakennusten lämmityksestä. Lähes koko Helsinki lämmitetään vielä fossiilisesti tuotetulla kaukolämmöllä eli maakaasulla tai kivihiilellä.

Helsingin on keksittävä uusi lähde kaukolämmölle vuoteen 2029 mennessä, jolloin kivihiilen käytön on loputtava. Helsinki haluaa karttaa Kööpenhaminan ratkaisun biomassaan siirtymisestä, mutta muutakaan ratkaisua ei ole vielä löytynyt.

Ongelma on niin iso, että Helsinki on ilmoittanut kilpailusta, jonka palkintona on miljoona euroa, jos kaupunki pääsee umpikujasta.

Luodaanko nyt uutta kansainvälistä läpimurtoa, helsinkiläistä elämäntapaa?

Puhe päästövähennyksistä on monimutkaista ja voi vääristää kuvaa vähennysten todellisista vaikutuksista.

Kööpenhaminalaisen todellinen hiilijalanjälki on moninkertainen verrattuna siihen, mitä päästövähennysohjelma ottaa huomioon.

Päästövähennysohjelmat keskittyvät vain kaupungin alueella tuotettuihin päästöihin. Tuotteiden ja palveluiden kulutus, kuten lentomatkat, jäävät silloin laskennan ulkopuolelle, koska päästöt syntyvät muualla.

Kaupunkien päästövähennysohjelmiin perehtyneen kiinteistöliiketoiminnan professorin Seppo Junnilan mielestä tämä on ongelma.

– Omat päästömittarimme voivat näyttää pienempää, mutta ilmastonmuutos voi jopa voimistua, kun tuotantoa ulkoistetaan naapurikuntaan tai Kiinaan. On ihan sama, päästetäänkö hiili Kiinassa vai Helsingissä vai Äänekoskella, koska se haittaa joka tapauksessa yhtä paljon niin kiinalaista kuin helsinkiläistäkin, Junnila sanoo.

Ongelma on niin iso, että Helsinki on ilmoittanut kilpailusta, jonka palkintona on miljoona euroa, jos kaupunki pääsee umpikujasta

Yhtenä ratkaisuna päästöjen ulkoistamisen ongelmiin on pidetty hiilitulleja. Tulli olisi käytännössä ilmastopäästöihin sidottu lisämaksu, joka perittäisiin EU-alueelle tuotavista tuotteista.

Ajattelutapaa voisivat soveltaa myös kaupungit, Junnila sanoo.

– Samaan tapaan kuin lapsityövoiman kielto voi olla kaupungeissa hankintakriteerinä, myös tuotteen elinkaaren hiilisisältö voisi olla kriteeri, hän pohtii.

On selvää, että kilpailuhenkisesti asetetut tavoiteajat päästöjen vähentämiseksi ovat myös markkinointia ja brändäystä. Kaupungit luovat myönteistä kuvaa itsestään ilmastotoimistaan raportoimalla.

Kööpenhaminan laskelmien mukaan ilmastotoimet tuovat kaupunkiin tuhansia vierailijoita, ne vauhdittavat metropolialueen vihreää taloutta, luovat työpaikkoja ja kirittävät tutkimusta ja innovointia.

Junnila arvioi yleisellä tasolla, että vaikka viherpesua saatetaankin tavata ohjelmien yhteydessä, päästövähennysohjelmilta myös vaaditaan enemmän, kun ymmärrys ilmastonmuutoksen vakavuudesta on lisääntynyt yhteiskunnassa.

– Niistä on tullut aitoja strategisia tavoitteita siitä, mitä yhteiskunnan todella täytyy tehdä, hän jatkaa.

Onko päästövähennyksillä kilpailulla sitten merkitystä? Helsingin yliopiston apulaisprofessorin Sanna Ala-Mantilan mielestä on.

– Kaupunkien välinen kilpa-asetelma voi toimia kannustimena ja muut pyrkivät pysymään rintamassa mukana, hän sanoo.

Ala-Mantila kiittelee myös Helsingin toimien läpinäkyvyyttä. Helsingin Ilmastovahti-verkkopalvelu kertoo kattavasti, miten päästötavoitteissa on eri osa-alueilla edetty ja miten päästöjä mitataan.

Jos Helsingissä asiat ovat näin hyvin, pitäisikö Suomen pääkaupungin sitten markkinoida ja brändätä itseään vielä paremmin ja innostaa muita? Ehkä.

Helsingin kansainvälisessä markkinoinnissa päästövähennysohjelma ei ole ollut keskiössä, mutta kestävän kehityksen teemaa on nostettu kaupunkibrändin rakentamisessa.

– Kyse ei ole vain päästöjenvähennysohjelmasta, vaan siitä, miten onnistumme viemään uuden elämäntavan käytäntöön ja luomaan uuden normaalin, sanoo Helsingin markkinoinnista vastaavan Helsinki Marketingin toimitusjohtaja Laura Aalto.

Kööpenhaminan ilmasto-ohjelman Jørgen Abildgaard kiittelee kilpakumppania Helsinkiä. Helsingissä on aktiivinen kokeilukulttuuri ja yritykset tuodaan mukaan kehitystyöhön.

– Siitä voisimme oppia, hän sanoo.

Lue myös:

Unohtakaa öljy, nyt loppuu hiekka – hiekasta on tullut niin arvokasta, että sen vuoksi jopa tapetaan

Rakennusten purkubuumi aiheuttaa hiilipiikkejä – "Mittavakin korjaaminen on ekologisempaa kuin uuden rakentaminen"

Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma: "Onko jätteetön maailma utopia?"

Britannian kuningasperhe pitää maanantaina kriisikokouksen selvittääkseen prinssi Harryn ja tämän puolison herttuatar Meghanin ilmoitusta vetäytyä kuningasperheen ytimestä.

Kokous pidetään brittimedian mukaan kuningatar Elisabetin kartanossa Sandringhamissa Englannin itäosassa. Läsnä ovat kuningattaren ja prinssi Harryn lisäksi myös ainakin Harryn isä prinssi Charles ja veli prinssi William. Meghan osallistuu kokoukseen Kanadasta puhelimitse.

Kuninkaallisten on tarkoitus pohtia muun muassa sitä, kuinka paljon rahaa Harry ja Meghan jatkossa saavat, mitä heidän titteleilleen tapahtuu ja minkälaisia kaupallisia sopimuksia he voivat tehdä.

Harry ja Meghan kertoivat keskiviikkona vetäytyvänsä kuningasperheen ytimestä ja keskittyvänsä jatkossa omiin hyväntekeväisyysprojekteihinsa. Herttuapari sanoi asuvansa jatkossa sekä Pohjois-Amerikassa että Britanniassa ja pyrkivänsä taloudelliseen riippumattomuuteen. Käytännössä he siis luopuvat virallisista edustustehtävistään.

Kuningasperheen on kerrottu pahastuneen Harryn ja Meghanin päätöksestä. Brittimedian mukaan kuningatarta ei konsultoitu etukäteen ja hän on ollut pettynyt pojanpoikansa ratkaisuun. Myös Charlesin ja Williamin on kerrottu raivostuneen tiedosta ja tavasta, jolla pariskunta asian julkisti.

Kuningattaren tiedotteessa keskiviikkona sanottiin, että päätökseen liittyvät asiat ovat monimutkaisia ja niiden työstäminen vie aikaa.

Prinssi Harryn ei odoteta perivän Britannian kruunua, joten hänellä on ollut mahdollisuus suunnitella elämäänsä hieman vapaammin kuin veljensä Williamin. Kuningasperheen ydinjäsenen vetäytyminen edustustehtävistä on kuitenkin lähes ennenkuulumatonta ja tapaus onkin aiheuttanut Britanniassa suuren kohun.

Lue myös:

Britit suuttuivat Harrylle ja Meghanille, mutta keskustelut tulevaisuudesta "sujuvat hyvin" – Lehti: Herttuatar sopimukseen Disneyn kanssa

Eelis Paukku puhuu rauhallisesti ja lauseet ovat tarkkaan punnittuja. Silti häntä kuunnellessa alkaa melkein hengästyttää.

Paukku on 24-vuotiaaksi ehtinyt hämmentävän paljon. Hän väittelee kohta oikeustieteen tohtoriksi Lapin yliopistosta Rovaniemeltä. Sen lisäksi hän on suorittanut kauppatieteiden maisterin tutkinnon Itä-Suomen yliopistossa ja on käytännössä valmis diplomi-insinööri Oulun yliopistosta.

Paukku on perustamansa lakitoimiston toimitusjohtaja. Hän on toiminut myös opettajana ja tutkijana Lapin yliopistossa.

Urakka on vaatinut kurinalaisuutta ja pakottanut tekemään valintoja asioiden välillä.

Opiskeluaikana Paukku tienasi rahaa tekemällä töitä baarien ovimiehenä, sillä päivisin aikaa oli vähän, öisin enemmän. Yöaikaan työskenteleminen oli paitsi tehokasta ajankäyttöä, mutta myös tulot olivat kelvolliset suhteessa työpanokseen.

Baarin ovelta silmien eteen avautui viikonloppuöisin maailma, joka ei ollut mitenkään mairitteleva, sanoo Eelis Paukku.

– Siellä näki aika ruman puolen ihmisistä. Minulla ei ole paljoa painokelpoista sanottavaa siitä, millainen ihmiskuva siellä muodostuu.

Vaikka yötyö ei ollut aina mielekästä, se oli opettavaista. Ovella oppi paineensietokykyä ja ihmisten käsittelemistä. Silti aina välillä joutui vääjäämättä myös fyysiseen kontaktiin. Pitkä kamppailulajitausta toi itseluottamusta, jos asiakkaiden kanssa joutui vääntämään.

Ravintoloissa työskennellessään mustan vyön judoka ja oikeustieteen opiskelija piti erityisen tarkasti huolta siitä, että tilanteet eivät johda hankauksiin lain kanssa.

– Joissakin paikoissa joutui painimaan kerran vuodessa, toisissa joka viikonloppu. Ammatin ja opintojen takia oli tärkeää hoitaa asiat mahdollisimman nätisti, rikostuomiot välttäen ja kaikille vähillä vahingoilla.

Henkilöbrändi Paukku

Eelis Paukku on laskenut, että hän tekee historiaa 24 vuoden ja 190 päivän ikäisenä, kun hänen väitöstilaisuutensa on Lapin yliopistossa 24. tammikuuta. Hän on tehnyt väitöskirjansa EU:n tukisääntelystä.

Häntä kiinnosti, että tuleeko hänestä väitöspäivänään kaikkein nuorin oikeustieteiden tohtori. Paukku etsi käsiinsä Lakimies-aikakauskirjassa julkaistun artikkelin suomalaisista oikeustieteen tohtoreista, lähetti asiasta kyselyjä Suomen oikeustieteellisiin tiedekuntiin ja postasi lopulta kysymyksen vielä Twitteriinkin.

Nuorempia ei löytynyt.

Lapin yliopiston varadekaani Ilari Hovila luonnehtii Eelis Paukun suoritusta poikkeukselliseksi. Hovila kertoo, että keskimäärin oikeustieteellisessä väitöskirja saadaan valmiiksi 30 ikävuoden tietämillä. Jos tahtoo tehdä yliopistouran, ei väitellessä saisi olla paljon yli kolmeakymmentä. Tähän Paukulla on yli viiden vuoden etumatka, Hovila sanoo.

Paukku tajusi mahdollisuutensa tehdä uusi ikäennätys vuoden 2018 loppupuolella ja alkoi viimeistellä väitöskirjaansa aikataulu mielessään. Hän ajatteli, että se on meriitti, joka kannattaa ottaa pois roikkumasta.

– On hieno juttu, että saa jonkin tunnustuksen siitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti on tehnyt asioita. Se on osa sitä henkilöbrändiä, miten itse näyn muille ihmisille, mutta ei se minun elämääni muuten merkittävästi vaikuta.

Ennätyksellisen nuorena tehty väitöskirja tekee siis hyvää hänen julkikuvalleen, jota hän on alkanut rakentaa jo opiskelujen varhaisessa vaiheessa. Opinnoissa pärjääminen, niiden suorittaminen nopeasti ja ennätysten tekeminen ovat kasvattaneet uskottavuutta.

Hän on aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja kirjoittaa blogia. Se on kaikki osa hänen henkilöbrändiään. Somejulkaisut eivät tipahda julki sattumalta.

– Mietin tosi paljon, mitä laitan tai julkaisen someen.

Kaikki lähti “vähän typerästä” uhmasta

Ai ei vai, ajatteli Eelis Paukku, kun hänen isänsä oli todennut, ettei oikeustieteelliseen yleensä pääse sisään opiskelemaan ensimmäisellä hakukerralla. Isällä oli asiasta hyvä tuntuma, sillä hän toimii itse lehtorina Lapin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa Rovaniemellä.

Isän sanoista nousi uhma: poika päätti todistaa väitteen vääräksi. Hän haki Lapin yliopistoon ja pääsi sisään loistavin pistein.

Nyt, reilut viisi vuotta myöhemmin Eelis Paukku sanoo, että uho oli vähän typerä juttu, mutta hänellä ei ollut lukion jälkeen tarkempia tulevaisuudensuunnitelmia. Kun oikeustieteellinen tärppäsi, siitä oli hyvä aloittaa.

Päivästä toiseen samaa rataa

Nippu tutkintoja reilussa viidessä vuodessa ei synny ilman uhrauksia. Eelis Paukku kertoo, että opintopisteiden kertyessä kiivainta tahtia päivärytmi kulki yhtä ja samaa uraa.

Aamuisin Paukku keskittyi pariksi tunniksi tekemään alta pois päivän ikävimmän tehtävän. Se oli yleensä joku kurssitehtävä tai ryhmätyö, johon piti tehdä oma panos.

Sen jälkeen hän kävi syömässä yliopistolla. Iltapäivät hän luki tentteihin tai teki tenttimateriaaleista tiivistelmiä. Sitten vuorossa olivat judo- tai taekwondotreenit.

Iltaisin hän kertoo tehneensä vielä rutiinitöitä. Pikkuhommia, jotka eivät enää vaatineet paljon ajattelua, vaan lähinnä aikaa. Sitten kunnon yöunet ja sama ruljanssi taas seuraavana aamuna.

Opiskelumetodiin kuului myös massaluentojen välttely. Paukku luki kirjat omaan tahtiinsa ja kävi suorittamassa tentit.

– Yliopistomaailmassa harva luennoitsija on hyvä. Helpompaa, nopeampaa ja tehokkaampaa on lukea asia itse.

Intensiivisin opiskeluvaihe kesti nelisen vuotta. Silloin Eelis Paukku takoi vuodessa yli kahtasataa opintopistettä, kun ylempi korkeakoulututkinto on 300 pistettä. Nyt, kun opinnot alkavat olla päätöksessään, Paukulla on kasassa noin 1 250 opintopistettä.

– Opintojen tekeminen oli oikeastaan aika helppoa ja nopeaa. Sitä otti lisää ja lisää, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että tämän pitää myös loppua johonkin. Tein itselleni tietyt päätepisteet, mihin asti voi vetää noin kovaa.

Opiskeluun kehittyi myös vahva rutiini. Viimeisen gradunsa Itä-Suomen yliopistoon hän kertoo kirjoittaneensa 18 päivässä, alle kolmessa viikossa.

Suoritusten arvoa nostaa se, että nopeus ei näy arvosanoissa. Paukun mukaan hänen arvosanojensa keskiarvo kolmessa eri yliopistossa on vähän alle neljän.

– Veisi paljon uskottavuutta, jos tekisi kaiken nopeasti ja rimaa hipoen.

Lisäksi Paukun asenne oli spartalainen. Kaikki ylimääräinen oli karsittu arjesta pois. Televisiota hän ei ole omistanut viiteen vuoteen, eikä Paukkua nähty opiskelijabileissä. Se olisi vienyt liikaa aikaa tärkeämmältä.

– Eihän se aina kivaa ole ollut.

Tätä Paukku on korostanut heille, jotka ovat ihmetelleet hänen opiskelutahtiaan. Hän kertoo, että alleviivaamalla kurinalaisuutta ja vaativuutta hän pyrki tietoisesti vähentämään kateutta, joita hänen saavutuksensa voivat aiheuttaa.

Mustat vyöt

Jos moni asia jäi paitsioon opiskelujen aikana, kahdesta harrastuksestaan Eelis Paukku ei luopunut.

Treenaaminen piti pään kasassa silloinkin, kun opintopisteiden kerääminen oli kiivaimmillaan.

Hän on harrastanut pikkupojasta asti judoa ja taekwondoa. Hänellä on molemmissa lajeissa musta vyö.

Tatamilla ei tarvitse, eikä edes pysty, ajattelemaan ylimääräisiä. Paukku miettii asioita paljon ja pitkälle, treeneissä pääsee eroon mielessä pyörivistä asioista.

Haalaribileissä saa hukkua massaan

Viime syksynä opiskelutahti alkoi rauhoittua, kun valtaosa opinnoista oli tullut valmiiksi. Eelis Paukku sanoo, että on nyt ehtinyt tehdä niitä asioita, joista jäi opintopisteitä painaessaan paitsi.

Hän on lähtenyt mukaan muun muassa opiskelijarientoihin. Se on ollut kurinalaiseen opiskelijaelämään ja tarkkaan julkikuvaan tottuneelle miehelle mukavaa vaihtelua.

– On ihan hauskaa, kun pariin vuorokauteen ei tee mitään järkevää.

Haalarit pukemalla sulautuu massaan, ja sen Paukku on kokenut erityisen vapauttavaksi. Joukon jatkona ei tarvitse pitää yllä henkilöbrändiä tai muuta roolia.

"Päivätyöt eivät ole minun juttuni"

Opiskelujen jälkeen on ollut mahdollisuus miettiä tulevaa. Aikaa on ollut käytettävissä entistä enemmän myös treenaamiseen. Hän pohtii, pitäisikö kovat tavoitteet asettaa seuraavaksi urheilun saralle.

Jos Paukku alkaa harjoitella tosissaan, hän tahtoo asettaa tavoitteensa korkealle sillä saralla. Judossa se voisi olla SM-taso. Paukun mukaan se tarkoittaisi sopivassa painoluokassa mitaleita tai vähintäänkin pistesijoja.

Urheilun saralla tavoitteita on helpompi asettaa, mutta työelämässä suunnitelmat ovat enemmän auki. Oma lakitoimisto tuo töitä, mutta elämän suuren suunnan pohtiminen ei ole niin selvää.

Kun Paukku kertoi Twitterissä saaneensa väitöskirjansa valmiiksi, häntä onniteltiin ja kysyttiin, että mitä seuraavaksi. Kurinalaiseen työntekoon tottuneen miehen vastaus saattoi olla jopa hieman yllättävä: ”Päivätyöt eivät ole minun juttuni”.

Paukku sanoo vierastavansa tilannetta, jossa työtä tehdään tiettyinä päivinä, aina tiettyyn aikaan. Asioita voi tehdä omaan tahtiin, ja sen verran, että ehtii tehdä ne valmiiksi. Joskus se tarkoittaa pitkiä työpäiviä, joskus lyhyempiä. Säännöllinen kahdeksantuntinen työpäivä tuntuu ajatuksena vieraalta.

Tarkempia viisivuotissuunnitelmia Eelis Paukku ei tahdo tehdä.

– Minulla ei motivaatio riitä yhteen asiaan kauhean pitkään. Pisimpään mukana ovat pysyneet harrastukset. Jos niissä pysyisi aktiivisena ja tässä työssä pärjäisi, niin se olisi jo ihan kiva.

Myös tutkijan työn jatkaminen voisi olla Paukun mielestä kiinnostavaa. Hetken hiljaa oltuaan hän jatkaa.

– Toisaalta voi käydä niinkin, että nämä hommat eivät viiden vuoden päästä kiinnosta enää pätkän vertaa.

Keskustelu on auki kello 22:een saakka!

Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kasvoilla häivähti hetken hämmennys. Eduskuntavaalien 2019 ennakkoäänet napsahtivat tv-ruutuun ja perussuomalaiset oli kannatusprosenteissa vasta neljäntenä. Mutta jo ensikommenteissa Halla-aho jaksoi uskoa, että “me nousemme tästä”.

Niin kävikin. Vaalipäivän äänissä perussuomalaiset oli suurin puolue. Jotkut puoluekonkarit arvelivat jälkikäteen, että tunti-pari lisää äänestysaikaa olisi nostanut puolueen lopullisissa tuloksissa ykköseksi ohi demarien.

Ajatuspaja Toivon analyytikko Jussi Salonranta sanoo, että vaalipäivän tulos kertoo perussuomalaisten kyvystä ja taidosta tehdä tulosta.

– Halla-ahon perussuomalaiset ovat taitavia. Kampanjakoneisto on ylivoimaisen tehokas.

Useat tutkimuslaitokset ovat osoittaneet, että perussuomalaiset imee muita tehokkaammin kannattajia katsomosta. Toisin sanoen he saavat mukaansa ihmisiä, joita politiikka ei kiinnosta lainkaan, tai jotka eivät äänestä tai ovat epävarmoja siitä, mitä puoluetta äänestäisi.

Vaalien jälkeinen aika on sekin ollut PS:n gallup-hurmaa. Tuntuu siltä, että kannatuksessa on pakko tulla katto vastaan. Mistä ja miten puolue kampeaa lisäväkeä taakseen?

Perussuomalaiset ovat ensimmäisenä paikalla

Puolueiden menestystä arvioitiin kevään vaalien jälkeen muun muassa sillä, miten puheenjohtajat onnistuivat tv:n vaalitenteissä.

Halla-aho poikkesi kilpailijoista. Hän näytti poissaolevalta ja puhui vaisulla äänellä, mutta sai sillä muut puheenjohtajat kuuntelemaan vastauksia tahattoman keskittyneesti.

Muilla puolueilla on aika pitkä takamatka tässä. Antton Rönnholm

Viestintäteknologian murros jatkuu toista vuosikymmentään, eivätkä television vaalitentit enää yksin, jos ollenkaan, selitä puolueen menestystä. Verkon ja sosiaalisen median vaikutuksesta on puhuttu vuosikausia, mutta sen merkityksestä vaalituloksiin ei ole juuri tutkimuksellista näyttöä Suomessa.

Politiikan kentän yleinen oletus on, että perussuomalaiset on puolueena uuden median käytössä muita taitavampi. Sosiaalidemokraattien puoluesihteeri Antton Rönnholm ei sitä kiistä.

– On ehdottomasti. Minusta se on pitkällisen kehityksen tulos. Täytyy nostaa hattua siinä, että esimerkiksi näissä uusissa viestintävälineissä kuten Tiktok tai Jodel, he ovat useimmiten ensimmäisinä paikalla ja omaksuvat sen median logiikan. Muilla puolueilla on aika pitkä takamatka tässä.

Kysymys on suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun tulevaisuudesta, tilasta ja luottamuksesta Veli Liikanen

Rönnholmin mielestä PS:n somevaikuttaminen perustuu myös siihen, että on aidosti paljon ihmisiä, jotka haluavat jakaa puolueen sisältöjä. Keskustan puoluesihteeri Riikka Pirkkalainen on samaa mieltä.

– Näyttäisi siltä, että sosiaalisen median kanavissa he ovat muita edellä ja rakentaneet sitä varmasti myös pitkään.

Vihreät ovat havainneet saman kuin muutkin. Perussuomalaiset ovat panostaneet verkkovaikuttamiseen ja se näkyy. Mutta puoluesihteeri Veli Liikasen mielestä kyse ei ole kuitenkaan mistään perussuomalaisten some-etevyydestä vaan pikemminkin erilaisista politiikan toimintatavoista.

– Tässä on pelissä iso kysymys suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun tulevaisuudesta, tilasta ja luottamuksesta. Valeuutisten ja vihapuheen voimistuminen lisää jakolinjoja suomalaisten välillä.

Verkon alkujuuri: kuulapäät, ne muut ja sitten Jussi

Perussuomalaisten lehden päätoimittaja Matias Turkkila muistelee, miten maahanmuuttovastaisten keskustelusivusto Hommaforum syntyi viitisentoista vuotta sitten.

– Muistan sen ajan oikein hyvin. Vuosina 2005, 2006 verkosta löytyi pari kuulapääjengiä. Oli näitä Blood and Honour- uusnatsiverkostoja tai jotain kummallista arjalaishömppää. Sitten oli Suomen Sisu, joka oli vähän sinne päin ja Jussi.

Jussi Halla-aho erottui joukosta Turkkilan mielestä selkeydellään. Halla-aho kirjoitti maahanmuuttovastaisia näkemyksiään Scripta-blogiinsa. Aiheista kiinnostuneet kommentoivat niitä blogin vieraskirjassa. Sen lukijamäärät lisääntyivät Halla-ahoa koskevien kanteluiden ja tuomioon johtaneen oikeudenkäynnin myötä. Tästä ilmiöstä kasvoi Hommaforum, maahanmuuttovastaisten keskustelupalsta verkossa.

Se alkoi kehittyä siis jo vuosina, jolloin suomalaiset liittyivät Facebookiin, Twitteriin ja YouTubeen. Muiden puolueiden vuorovaikutteinen toiminta verkossa oli pitkän aikaa lapsenkengissä tai sitä ei ollut ollenkaan.

Yhteiskunnan yläkerroksissa on jatkuvasti ajattelua, että anonyymi netti olisi jotenkin huono asia. Matias Turkkila

Hommaforumin aktiivien riveistä nousi kansanedustajia. Valmiin verkoston ansiosta monen kampanjakulut jäivät kymmeniä tuhansia euroja alemmiksi kuin kilpailevien puolueiden läpimenneillä ehdokkailla.

Hommaforum tunnetaan myös nimettömästä eli anonyymistä nettikirjoittelusta. Turkkilan mielestä se ei ole ongelma. Ihmiset kertovat,mitä mieltä ovat, myös sen jos poliitikot eivät toimi oikein.

– Varsinkin yhteiskunnan yläkerroksissa on jatkuvasti ajattelua, että anonyymi netti olisi jotenkin huono asia. Ne on ihan tavallisia ihmisiä nimimerkkien takana. Heidän kategorinen työntäminen johonkin Venäjän trolleihin on naurettavaa, Turkkila toteaa.

Vihreiden puoluesihteeri ajattelee nimettömänä esiintymisestä aivan päinvastoin.

– Hämmingin tunne on lisääntynyt. Siihen eivät ole syyllistyneet pelkästään poliitikot, vaan myös nämä hyvin epämääräiset taustajoukot, jotka vaikka twitterissä anonyymitilien kautta tätä veiviä pyörittävät, Liikanen sanoo.

Helsingin Sanomain säätiön rahoittama tutkimushanke “Kurjistettuja kutsumassa: Totuudenjälkeisen ajan kansainväliset mobilisaatiostrategiat Suomen, Ranskan ja Yhdysvaltain vastamediassa” julkistettiin viime syksynä.

Vaihtoehtomedioiden toimintaa selvittänyt tutkijaryhmä nosti esille erikoisen yhteyden Suomen eduskunnan ja MV-vastamediasivuston välillä. Aluksi MV-sivusto ammensi sisältöä maahanmuuttovastaisilta perussuomalaisilta, mutta myöhemmin, sivuston levikin kasvettua, perussuomalaiset kansanedustajat ottivat sieltä käyttöön ilmaisuja ja sanastoa.

Tutkija Niko Pyrhönen ei kuitenkaan pidä esimerkiksi Hommaforumia perussuomalaisten ohjaamana sivustona.

– Ennemminkin voisi sanoa toisin päin. Hommaforumilla tapahtuva kannanmuodostus ja ihmisten rekrytointi siirtyvät puolueeseen.

Perussuomalaisten johtohahmot ovat usein olleet Hommaforumin merkittäviä vaikuttajia tai vastamedian ja somekanavien julkkiksia.

Sosiaalidemokraattien puoluesihteeri Antton Rönnholm on huolestunut vastamedian ja perussuomalaisten toistamasta viestistä, että perinteinen media, viranomaiset ja oikeuslaitos ovat puolueellisia.

– Tämä huolestuttaa minua sen takia, että meillä on ollut perinteisesti melko vahva luottamus näihin tiettyihin instituutioihin. Toivoisin, että se säilyisi eikä sitä ryhdytä nakertamaan, koska sitten ollaan vähän niin sanotusti liukkaalla polulla.

Inhokeista poliittisia teemoja

Perussuomalaisia on pidetty yhden asian liikkeenä, maahanmuuttovastaisten äänitorvena.

Taloustutkimuksen kyselyt paljastavat, ettei puolueen kannatuksessa ole kyse vain maahanmuutosta vaan yhteiskunnassa nousevien puheenaiheiden taitavasta hyödyntämisestä.

Taloustutkimus on pyytänyt vuoden 2018 alusta Yleisradiolle tehtävän puoluekannatusmittauksen yhteydessä vastaajia nimeämään yhden mieleen jääneen kielteisen ja yhden myönteisen asian viime aikojen politiikan tapahtumista.

Vaalikevään alussa tammikuussa 2019 perussuomalaisten kannattajat pitivät kielteisenä maahanmuuttopolitiikkaa ja Oulun raiskaustapauksia. Syksyllä ykkösinhokeiksi olivat nousseet ympäristöpolitiikka ja ilmastonmuutosasiat.

Miesten puolueeksi profiloitunut PS on onnistunut keräämään taakseen paljon niitä, jotka haluavat syödä lihaa, kuluttaa ja ajaa suurten kaupunkien ulkopuolella autoa niin kuin ennenkin vastoin yhteiskunnassa ja politiikassa vahvistunutta ilmastotietoisuutta.

Muut puolueet eivät edelleenkään tunnu oikein hahmottavan, kuinka ynseältä heidän tapansa viestiä tuntuu. Matias Turkkila

Perussuomalaisista on tullut hyväksytty kanava niille, joita setämieskeskustelu ja ilmastohuoli jurppivat.

– Jos sanot, että luopukaa autoistanne ja ottakaa vastaan korkeampi sähkölasku, on päivänselvää, että ihmisten täytyy voida moittia tällaista, Matias Turkkila sanoo.

Poliitikkojen ja puolueiden pitäisi hänen mielestään somessa kuunnella ilman halveksuntaa, mitä mieltä ihmiset ovat.

– En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muut puolueet eivät edelleenkään tunnu oikein hahmottavan, kuinka ynseältä heidän tapansa viestiä tuntuu. Miten voit yhtä aikaa käytännössä haukkua viestin vastaanottajan ja sen jälkeen toivoa, että tehkää niin kuin me sanotaan. Tämä koskee erityisesti meitä vähän vanhempia miesihmisiä.

Näkemysero poliittisesta viestimisestä ja sen kielenkäytön rajoista ammottaa kuin pimeä kuilu perussuomalaisten ja muiden puolueiden välillä. Perussuomalaiset sanovat kuuntelevansa ihmisten tunteita. Muiden mielestä puolue lietsoo niitä.

– Keskusteluja käydään identiteettipoliittisista näkökulmista kuten väitteistä siitä, että maidon juominen ollaan kieltämässä, vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kieltämässä maidon juomista. Siihen vastaaminen on kovin vaikeaa, pohtii SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm.

Lavealla ja kiistellylläkin käsitteellä identiteettipolitiikka viitataan yleensä politiikkaan, joka ei perustu politiikan asiakysymyksiin, vaan siihen, millaisen ihmisryhmän kanssa koetaan yhteisyyttä. Identiteettiä rakentava yhteinen kokemus voi olla esimerkiksi ihonväri, uskonto, elintavat tai sukupuoli.

Kyllä unohdettu kansa tietää

Perussuomalaisten taito hyödyntää ihmisten pelkoja ja huolia on osoittautunut vaikeaksi palaksi muille puolueille. Palvelut ja työpaikat karkaavat maaseudulta ja samalla tavallisten ihmisten tärkeimpien investointien, asuntojen hinnat laskevat.

Kuin huomaamatta Suomessakin on muhinut välialueiden kosto. Myös Trumpin nousun ja brexitin takana oli kokemus siitä, että katveeseen jäävillä alueilla ja siellä asuvilla ihmisillä ei ole edellytyksiä uskoa tulevaisuuteen.

Soini oli raadonsyöjä, joka pystyi haistamaan mihin iskeä. Jussi Salonranta

Tähän kurjistettujen tunteeseen poliittinen populismi iskee Suomessa itse asiassa jo kolmannen kerran.

Halla-ahon edeltäjät, Suomen Maaseudun Puolueen Veikko Vennamo ja perussuomalaisten Timo Soini ammensivat äänensä jo ennen somea unohdetusta kansasta. Vennamon retoriikkaan kuului herrojen rappio ja kansan edustama totuus. Soinin tavaramerkiksi nousi lisäksi uskonto ja perinteet.

Kaikki kolme populistijohtajaa, Vennamo, Soini ja Halla-aho ovat olleet itseensä tyytyväisiä retoriikan mestareita. He ovat osanneet pelkistää iskulauseiksi sen, mitä kansa tuntee.

Ajatuspaja Toivon analyytikko Jussi Salonranta sanoo, että jo Soini tiesi mistä kannatusta saa lisää.

– Soini oli raadonsyöjä, joka pystyi haistamaan, mihin iskeä.

Annetaan asioiden olla

Populistisen liikkeen kanssa on eletty jo vuosikymmeniä, mutta muut puolueet tai niiden ajatuspajat eivät ole keksineet viisasten kiveä, millä populismiin vastataan.

Puolueet ehkä toivovat, että perussuomalaiset kutistuu ja katoaa. Siitä ei ole merkkejä. Taloustutkimuksen tuoreessa mittauksessa kannatus pysyi 24,3 prosentissa.

Myös Kalevi Sorsa -säätiön analyytikko Otto Köngäs näkee nykykehityksen taustalla identiteeettipolitiikan nousun. Duunarien uskollisuus SDP:lle ja vasemmistolle on pohjautunut aiemmin taloudellisiin olosuhteisiin perustuvaan identiteettiin. Siltä putoaa pohja, jos duunarit identifioituvatkin pihviin ja omaan autoon.

Köngäs näkee Halla-ahon perussuomalaiset Helsingin Sanomien pilapiirtäjän Kari Suomalaisen konservatiiveina. He viestivät ihmisille, että annetaan asioiden olla niin kuin ne ovat. Säilytetään kaikki, hyvinvointivaltiokin sellaisena kuin se oli 20 vuotta sitten.

Muutosten pelolla menestyvät populistit voivat jäykistää kilpailevat puolueetkin poliittisiksi säilyttäjiksi.

Ottavatko muut puolueet myös netin ja sosiaalisen median toimintatavoissa mallia perussuomalaisilta?

Svenska Yle selvitti viime vaalien alla, miten eduskuntapuolueet käyttävät räätälöityä mainontaa sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa.

Sosiaalisen median mainonta voidaan kohdentaa tiettyihin ihmisiin, joiden tykkäämisistä, elämäntavoista ja arvoista tiedetään kaikki. Puolueet myönsivät käyttävänsä kohdennettua mainontaa, koska “se on luonnollinen osa nykyaikaista vaalikampanjaa”. Perussuomalaiset ja siniset eivät vastanneet.

Perussuomalaisten sometoiminta on kuitenkin edennyt ammattimaisemmaksi Hommaforumin pöhinästä. Agit Communications Oy:n someguru Jiri Salin kouluttaa väkeä muun muassa aiheesta some poliittisen vaikuttamisen välineenä.

Perussuomalaisia tai heidän kannattajiaan epäiltiin myös viime syksynä manipuloidun videon julkaisusta somessa. Eduskunnan kyselytunnilta oli koostettu video, jossa vihreiden ministerin Maria Ohisalon vastaus Veronika Honkasalolle oli yhdistetty Jussi Halla-ahon esittämään kysymykseen. Video synnytti mielikuvan, että Ohisalon mielestä ulkomaalaisten turvallisuus menee suomalaisten turvallisuuden edelle.

Video saattoi olla koepallo tulevien vaalien verkkovaikuttamisen uusista, yhä röyhkeämmistä keinoista. Videon yhteyttä perussuomalaiseen puolueeseen ei ole todennettu.

Vihreät kohahduttivat syksyllä päätöksellään lakkauttaa Vihreä lanka -puoluelehti. Puoluesihteeri Liikasen mukaan “tänä päivänä yhä useampi Vihreiden kannattaja seuraa ja käy poliittista keskustelua sosiaalisen median kanavissa”. Siksi siihen panostetaan.

Sosiaalidemokraatit ovat myös päättäneet olla tehokkaammin läsnä sosiaalisessa mediassa.

Suunta on sama kaikkialla maailmassa. Tuoreessa Financial Times-lehdessä pohditaan sitä, voiko vaaleja enää voittaa ilman digitaalista hämärätoimintaa. Viime vaaleissa Hillary Clintonin vaalitiimi luuli olevansa sosiaalisen median ja verkkovaikuttamisen edelläkävijä Barack Obaman opeilla. Oletus osoittautui naiiviksi.

Länsi-Saksassa Dortmundin kaupungissa toteutettiin tänään sunnuntaina suuri evakuointioperaatio kaupungista löydettyjen toisen maailmansodan aikaisten räjähtämättömien lentopommien vuoksi. Alun perin pommeja uskottiin olevan neljä, mutta lopulta määräksi varmistui kaksi.

Iltapäivällä viranomaiset ilmoittivat tehneensä pommit vaarattomiksi. Liittoutuneiden joukkojen pudottamat pommit olivat 250 kilon painoisia.

Pommien purkamisen vuoksi annettu evakuointikäsky koski noin 14 000 asukasta. Myös kaksi paikallista sairaalaa jouduttiin tyhjentämään potilaista. Evakuointitoimenpiteet alkoivat jo lauantaina, ja potilaita siirrettiin ambulansseilla muihin sairaaloihin.

Sairaalan ympärille rakennettiin konteista "muuri", jonka tarkoitus oli suojata rakennuksia mahdolliselta paineaallolta.

Dortmundin kaupunki kertoi sunnuntaina Twitterissä, että evakuointi oli sujunut suunnitelmien mukaan, vaikka joitakin asukkaita oli jouduttu suostuttelemaan pois asunnoistaan.

Evakuoituihin kaupunginosiin kuuluivat sairaalakorttelit sekä osa kaupungin keskustaa ja osa Kreuzviertelin kaupunginosaa. Alue on tiheään asuttua.

Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa sijaitsevassa Dortmundissa asuu noin 600 000 asukasta.

Toisen maailmansodan aikaiset pommit ja niiden purkaminen vaikuttivat laajasti myös junaliikenteeseen puolesta päivästä alkaen.

Saksassa vastaavia pommilöytöjä tehdään aika ajoin. Esimerkiksi Frankfurtissa jouduttiin viime heinäkuussa evakuoimaan 16 000 ihmistä, kun rakennustyömaalta löytyi vanha pommi.

Dortmundin mittavasta evakuoinnista kertovat saksaksi esimerkiksi Suddeutsche Zeitung, Rheinische Post ja Focus Online.

"Noin puolet suomalaisista kannattaisi presidentin kauden lyhentämistä", ilmoitti Helsingin Sanomat joulukuun lopulla.

"Kuuden vuoden presidenttikausi suomalaisten mieleen – vain joka kymmenes lyhentäisi virkakausia", kertoi Yle vain viikko Helsingin sanomien jälkeen.

Molempien otsikoiden taustalla oli valtamedioiden teettämä kyselytutkimus. Tuloksissa oli kuitenkin valtava ero.

HS:n kyselyn mukaan 47 prosenttia suomalaisista kannattaa kuuden vuoden mittaista presidentin virkakautta . Ylen kyselyn mukaan näin ajattelee 85 prosenttia suomalaisista.

Eikö kyselytutkimuksiin siis voi enää luottaa?

Kyllä voi, sanoo tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen Taloustutkimukselta, joka toteutti Ylen kyselyn. Rahkosen mukaan ongelma ei ole kyselyiden luotettavuudessa, vaan kysymyksenasettelussa ja johtopäätöksissä.

– Kyselyitä pitää lukea kuin piru raamattua. Eli pitää katsoa, mitä on kysytty.

Tieto nykytilanteesta vaikuttaa kyselytutuloksiin – "Ihmisillä on tapana puolustaa vallitsevia asiantiloja"

Mitä siis kysyttiin?

Yle kysyi kansalaisten mielipidettä presidentin virkakauden pituudesta näin: "Suomessa tasavallan presidentin virkakausi kestää kuusi vuotta. Sama henkilö voidaan valita korkeintaan kahdesti peräkkäin. Mitä mieltä olette virkakauden pituudesta?"

HS kysyi asiaa näin: "On ehdotettu, että Suomen presidentin virkakauden pituutta voisi muuttaa. Mikä on mielestäsi sopiva presidentin virkakauden pituus?"

Äkkiseltään samankaltaisilta vaikuttavissa kyselyissä on eroja, jotka heilauttavat kansalaisten mielipiteitä kymmenillä prosenteilla.

Ensinnäkin: HS:n kyselyssä oli enemmän vastausvaihtoehtoja, mikä lisää vastausten hajontaa ja siten vähentää suosituimman vastauksen painoarvoa.

Toiseksi: Ylen kyselyssä kantoja kysyttiin puhelimitse. HS:n kysely toteutettiin nettipaneelina.

– Nettikyselyssä on enemmän aikaa vastata ja se mahdollistaa punnitumman mielipiteen. Mutta toisaalta nettikyselyyn saattaa valikoitua vastaamaan niitä, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita, huomauttaa Taloustutkimuksen Rahkonen.

Eniten tulosten eroa selittää kuitenkin todennäköisesti tämä: Yle mainitsi kyselyssään presidentin virkakauden nykypituuden, HS ei.

Kansalaisten tiedot politiikan perusasioista ovat tutkitusti heikot. Suuri osa HS:n kyselyyn vastaajista ei mahdollisesti tiennyt kuinka pitkä presidentin virkakausi on, mikä saattoi lisätä nykymittaa lyhyemmän kauden kannatusta.

Rahkonen ei halua arvioida, kumpi kyselyistä antaa paremman käsityksen suomalaisten mielipiteestä.

– Oikeastaan näissä on mitattu eri asioita.

HS:n kysely antaa tietoa siitä, mitä suomalaiset pitävät presidentin sopivana virkakauden pituutena. Ylen kysely kuitenkin osoittaa, että suomalaisten mielipide elää sen mukaan, onko mielipide ristiriidassa nykytilanteen kanssa.

– Ihmisillä on tapana puolustaa vallitsevia asiantiloja, jos heillä ei ole syytä muuttaa niitä.

Suomalainen liittyisi Natoon, tietyin edellytyksin

Rahkonen kehottaa kyselyiden tilaajia miettimään tarkkaan, mitä kyselyillä halutaan mitata. Liiallinen johdattelu saattaa hämärtää käsityksen kansalaisten mielipiteestä.

Lähihistoria osoittaa, että suomalaiset saadaan tukemaan yllättäviäkin asioita, kunhan kysymys pohjustetaan oikein. Kuten sotilasliitto Natoa.

Syksyllä 2005 Yle esitteli kyselytuloksen, jonka mukaan suomalaiset näyttävät Natoon liittymiselle vihreää valoa. Tulos oli hätkähdyttävä, sillä suomalaiset ovat härkäpäisesti vastustaneet sotilasliittoon liittymistä.

Nato-kysymykseen liittyi kuitenkin olennainen johdattelu. Koko kysymys kuului: "Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtionjohdon ratkaisua?"

Kyselytulos siis pikemminkin heijasti suomalaisten luottoa valtiojohtoon, kuin todellisia Nato-kantoja. Kun Nato-kantaa samaan aikaan tiedusteltiin yksinkertaisesti kysymyksellä "Tulisiko Suomen liittyä Natoon?", vain 21 prosenttia ilmoitti kannattavansa sitä.

Ylen kysely saattoi kuitenkin lisätä Nato-myönteisyyttä. Kuukausi Ylen kyselyn jälkeen Nato-myönteisten määrä oli noussut 26 prosenttiin.

Ajat kuitenkin muuttuvat. Vuonna 2018 Lännen media toisti Ylen kyselyä tiedustelemalla suomalaisilta, kannattavatko he Nato-jäsenyyttä, mikäli tasavallan presidentti Sauli Niinistö sitä suosittelisi.

35 prosenttia vastasi kyllä. Presidentin mielipide lisäsi Nato-myönteisten määrää huomattavasti, mutta ei kuitenkaan enemmistöksi asti.

– Nyt on ehkä hieman eri ajat kuin 15 vuotta sitten. Jos edes presidentti Niinistö ei saa Suomea Naton kannalle, kuka sitten, Rahkonen pohtii.

Lue myös:

Kuuden vuoden presidenttikausi suomalaisten mieleen – vain joka kymmenes lyhentäisi virkakausia

Presidentin virkakautta voisi lyhentää, väläyttää Niinistö – mutta haluaako kansa sitä, kysyy kokenut professori

Ruotsalaisten enemmistö ei tunne luottamusta maansa puolustusvoimien kykyyn puolustaa maan rajoja. Dagens Nyheter -sanomalehden julkaiseman mielipidetiedustelun mukaan vain 18 prosenttia ruotsalaisista luottaa suuresti puolustusvoimien kykyyn estää vieraan vallan hyökkäys.

Peräti 51 prosenttia vastaajista sanoo luottamuksensa puolustusvoimiin olevan vähäinen. 25 prosenttia sanoo, ettei luottamus puolustusvoimien kykyihin ole sen paremmin suurta kuin pientäkään. Kuusi prosenttia ei osaa ottaa kantaa.

Dagens Nyheter on julkaissut vastaavan tutkimuksen vuosittain vuodesta 2014 alkaen. Tuoreita lukuja vuoden 2014 lukuihin verrattaessa käy ilmi, ettei luottamus puolustusvoimiin ole juurikaan vahvistunut puolustusbudjettiin tehdyistä miljoonakorotuksista huolimatta.

Vuonna 2014 suurta luottamusta ilmoitti tuntevansa 15 ja vähäistä luottamusta 57 prosenttia vastaajista.

Alhaisinta luottamus Ruotsin puolustusvoimiin on oppositiossa olevien ruotsidemokraattien ja kokoomuksen kannattajien parissa.

Nato-kannastaan epävarmojen määrä kasvussa

Samassa kyselyssä tiedusteltiin myös ruotsalaisten näkemystä jäsenyydestä sotilasliitto Natossa. Kun vuonna 2014 Nato-kannastaan epävarmoja oli 20 prosenttia vastaajista, on epävarmojen osuus nyt 32 prosenttia.

Ruotsin Nato-jäsenyyttä tukee nyt 30 prosenttia, kun kannattajia vuonna 2014 oli 35 prosenttia. Nato-jäsenyyden vastustajia on 38 prosenttia vastaajista, kun vielä vuonna 2014 vastustajia oli 47 prosenttia.

Dagens Nyheterin julkaisemaan Ipsosin tekemään tutkimukseen vastasi 1 222 ihmistä.

Suomessa luottamus puolustusvoimiin eroaa suuresti Ruotsista. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n keväällä 2019 julkaisemassa Arvo- ja asennetutkimuksessa 82 prosenttia suomalaisista sanoi tuntevansa hyvin suurta tai melko suurta luottamusta puolustusvoimia kohtaan.

Melko vähäistä tai hyvin vähäistä luottamusta puolustusvoimia kohtaan tuntee vain seitsemän prosenttia suomalaisista. 12 prosenttia ei osaa sanoa kantaansa.

Evan syksyllä 2019 julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalaisista Nato-jäsenyyttä vastustaa 47 prosenttia ja kannattaa 22 prosenttia. Epävarmoja kannastaan on 32 prosenttia vastaajista.

Britannia eroaa virallisesti EU:sta tammikuun lopussa. Se varmistui käytännössä torstai-iltana, kun brittiparlamentti äänesti EU:n kanssa neuvotellun sopimuksen puolesta.

Alunperin sopimus piti hyväksyä vuoden 2018 lopussa, mutta lukuisista äänestyksistä, lykkäyksistä ja muutosehdotuksista huolimatta erosopimus ei saanut parlamentin enemmistöä taakseen ennen kuin nyt.

Sopimuksen hyväksyminen ei kuitenkaan poista kovan eron mahdollisuutta. Helmikuun alusta alkaa siirtymäaika, joka kestää vain vuoden loppuun. Siihen mennessä pitäisi sopia EU:n ja Britannian välisestä uudesta suhteesta.

Lue lisää: Britannian brexit-tuska ei ole lähelläkään loppuaan vaan nyt alkaa todellinen vääntö.

Kysyimme perjantaina Helsingissä käyneiltä suomalaisilta mepeiltä, miltä tuleva brexit-vuosi heidän mielestään näyttää.

Jos sopimusta ei saada, riskinä on yhä kova brexit, jolloin rajat nousevat pystyyn.

Britannia saattaa lähentyä muiden maiden kuten Yhdysvaltojen kanssa. Siitä saattaa EU-parlamentaarikkojen mielestä jopa kehkeytyä jonkinlainen veroparatiisi unionin kylkeen, jos se alkaa kilpailla muun Euroopan kanssa esimerkiksi nykyistä kevyemmällä verotuksella.

Miapetra Kumpula-Natrin (sd.) mielestä jatkosuhteen reunaehdoista sopiminen 11 kuukaudessa on käytännössä mahdotonta.

– Yleensä kauppasopimuksissa neuvotellaan, miten lähennetään osapuolten sääntelyä toisiinsa. Nyt on yhteinen sääntely ja pitäisi neuvotella, miten sääntelyä erotetaan kauemmas toisistaan, ja silti pysytään tärkeinä kumppaneina ja naapureina, niin se on kyllä haasteellista tehdä 11 kuukaudessa.

Viime aikoina EU:n komissio on väläytellyt mahdollisuutta, että Britannian kanssa ei edes yritettäisi neuvotella kaiken kattavaa sopimusta vaan edettäisiin palanen kerrallaan pienemmissä kokonaisuuksissa.

– Kun olemme niin tiiviissä yhteisössä olleet pitkään ja eläneet samalla alueella, niin on käytännössä pakko nopeasti sopia kansalaisille oleellisimmista asioista kuten lentoliikenteen ja sähköverkkojen toimimisesta tai energiahuollosta, Kumpula-Natri arvioi.

– On myös oltava tiukkana, että se ei sovi, että Britannian kauppaehdot ovat samat kuin aikaisemmin – ilman vapaata liikkuvuutta. On myös vältettävä veroparatiisin syntymistä tuohon naapuriin tai dumppausta (=erilaisten ehtojen ja sääntöjen polkemista kilpailun vuoksi).

Vaikka britit ovat nyt ensimmäistä kertaa selvästi päättäneet erota EU:sta ja myös hyväksyä yhteisen erosopimuksen, avoimia kysymyksiä on Sirpa Pietikäisen (kok.) mielestä yhtä paljon kuin ennenkin.

– Miten tulevat yhteistyösuhteet kauppapolitiikassa, tutkimuspolitiikassa, sosiaalisissa kysymyksissä ja ympäristökysymyksissä järjestetään? Erittäin kiire aikataulu tässä on.

Sopimukseton ero on Pietikäisen mielestä yhä mahdollinen, koska britit pitävät tiukasti kiinni siitä, että konkreettisen irtautumisen on tapahduttava vuoden loppuun mennessä.

– Uutta yhteistyösopimuspohjaa ei missään edes teoreettisessa maailmassa voida sopia näin lyhyellä aikataululla. Jollei sopimuspohjaa ole, niin silloin siirrytään niin sanottuun kylmään brexitiin.

– Silloin maailmankauppajärjestö WTO:n pelisäännöt ja kansainvälinen juridiikka ja sopimukset sitovat yhteistyötä eli silloin suhde Britanniaan on sama kuin vaikkapa Venäjä- tai Ukraina-suhde, Pietikäinen kuvailee.

EU:n ja Britannian välillä on yhteensä noin 600 erilaista sopimusta, Mauri Pekkarinen (kesk.) laskee.

Kun Britannian parlamentin ylähuone ja EU:n parlamentti ovat ensin hyväksyneet erosopimuksen tammikuun lopussa, alkavat kaikkien näiden satojen sopimusten uudelleenneuvottelut.

– Kauppaneuvotteluissa EU pitää kiinni, että ellei Britannia toimi pelisääntöjen mukaan, niin ei tulliton kauppa Euroopan unionin ja Britannian välillä noin vain käy. Jos se käyttää esimerkiksi kiellettyjä valtiontukia tai rikkoo ympäristönormeja tai työntekijöiden normeja, niin ei se käy.

Toinen iso asia kauppasopimuksen ohella on strateginen sopimus, jonka EU yrittää tehdä Britannian kanssa. Siinä on kyse turvallisuuteen ja rikollisuuteen liittyvistä pelisäännöistä. Kolmas tärkeä osa-alue ovat kansalaisoikeudet.

– Jokin yhteinen ymmärrys pitää löytyä kaikista näistä, jotta voidaan mennä tullittomaan yhteistyöhön. EU:n strategian täytyy olla, että kaikesta täytyy voida sopia ennen kuin mistään sovitaan.

Jos sovitaan vain asia kerrallaan, Britannia voi Pekkarisen mielestä käyttää tilannetta hyväkseen.

– Kaikista isoista asioista pitäisi saada ensin yhteisymmärrys. Viimeinen hionta niistä jää sitten varmaan seuraaviin vuosiin.

Heidi Hautalan (vihr.) mukaan parlamentissa toivotaan, että suhteet Britanniaan säilyvät mahdollisimman tiiviinä kaikilla aloilla.

– Mutta mikä on sitten tehtävissä vuoden loppuun mennessä, on rajallista. Ainakin pääministeri Boris Johnson pitää tiukasti kiinni, että silloin pitää olla valmista.

Hautala arvioi, että EU lähtee liikkeelle perinteisen kauppapolitiikan kysymyksistä kuten tullitariffeista, kiintiöistä, ehkä kalastusasioista.

– Kompastuskivi tulee varmaan siitä, että ei voi ajatella EU:n hyväksyvän, että Britannia alkaa kilpailla EU:n kanssa esimerkiksi alhaisemilla ympäristö- ja sosiaalinormeilla.

– Luulen että paine tulee myös Yhdysvalloista, se lupaa Britannialle tehdä vähän toiselta pohjalta kauppasopimuksen, joten ei tästä mitään helppoa tule.

Britannian poliitikot ovat antaneet ymmärtää, että he aikovat rajoittaa ihmisten vapaata liikkumista brexitin jälkeen. Hautala ei usko EU:n silloin suostuvan laajaan kauppasopimukseen.

– Tavaroiden vapaa liikkuvuus ja tavarat eivät voi liikkua vapaasti, eivät myöskään pääomat ja palvelut, jos ei voida sopia samalla henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta.

Isoimmat asiat neuvotteluissa liittyvät Henna Virkkusen (kok.) mielestä ihmisten ja yritysten vapauksiin.

– Kun aikataulullisesti ei ole mahdollista tehdä tämän vuoden aikana kattavaa sopimusta ihan kaikesta, niin etusija pitää olla kansalaisten oikeuksilla: ihmisten mahdollisuudella asua, työskennellä, liikkua ja kouluttautua ja lisäksi yritysten mahdollisuudella viedä palveluja ja tuotteita puolin ja toisin, Virkkunen sanoo.

Parlamentin kokoonpano muuttuu brexitin jälkeen, Virkkunen muistuttaa. 73 brittiä jää pois ja vain 27:n tilalle tulee edustaja muista maista. Parlamentin koko siis pienenee 751 mepistä 705:een.

– Jonkin verran EU-vastustajien määrä vähenee, kun 30 brittimeppiä on ollut EU:n vastustajia. EU:hun myönteisesti suhtautuvien meppien määrä kasvaa hieman, Virkkunen sanoo.

Elsi Kataisen (kesk.) mielestä brexit-tilanne ei helpottanut oikeastaan lainkaan torstaina, kun brittiparlamentti hyväksyi erosopimuksen.

– 11 kuukauden aikana täytyisi sitten neuvotella siitä, miten esimerkiksi liikkumisvapaus, kansalaisten oikeudet ja kauppasuhteet järjestetään jatkossa. 11 kuukautta on aivan liian lyhyt aika näin isoille ja vaativille neuvotteluille.

Esimerkiksi brittiparlamentin torstaina hyväksymän erosopimuksen neuvottelu ja läpivieminen kesti 3,5 vuotta. Tulevaa suhdetta koskevat sopimukset ovat huomattavasti tarkempia ja yksityiskohtaisempia – ja työläämpiä neuvotella.

Myös Kataisen mielestä on olemassa riski, että Britannia alkaa kilpailla EU:n kanssa erilaisia ehtoja polkemalla houkutellakseen investointeja ja yrityksiä maahan.

– Se on aivan selvää, että EU jää hieman sivustakatsojaksi, kun Britannia ja Yhdysvallat esimerkiksi neuvottelevat omia uusia kauppasuhteitaan.

Luulitko, että 37 astetta on normaali ruumiinlämpö? Yhdysvaltalaistutkimus haastaa näkemyksen

Olemmeko fysiologisesti nyt erilaisia kuin 1800-luvulla, kysyvät Stanfordin yliopiston tutkijat.

Pystyykö altavastaaja Helsinki päihittämään ilmastokuningas Kööpenhaminan? Tanskassa kierrätetään vanhan Carslbergin olutpanimon tiiletkin jo koteihin

Kööpenhamina on raivannut tiensä maailman ilmastotähdeksi, mutta Helsinki tulee takamatkalta kovaa vauhtia perässä. Kumpikin kaupunki painii kuitenkin jäteongelman kanssa.

Asta Lepän kolumni: Nykyelämän järjettömät vaatimukset tekevät ihmiset aggressiivisiksi

Ihmiselämä on nykyisin niin paineista, että ihmisen on vaikea kestää uusia moraalisia vaateita, uskoo tietokirjailija Asta Leppä. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Hamina on tullut tunnetuksi kaupunkina, jonka kunnianhimoinen satametrinen lipputanko muuttui täydeksi farssiksi

Miten tilanteeseen päädyttiin ja mitä lipputangolle kuuluu nyt? Yle kokosi aikajanan, jonka myötä voit sukeltaa saagan syövereihin.

Eelis Paukku, 24, takoi yli kahtasataa opintopistettä vuodessa – pian hän on oikeustieteen tohtori, diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri

Eelis Paukusta tulee väitellessään kaikkien aikojen nuorin oikeustieteen tohtori.

Kahden lapsen äiti Jenni Jokela istuu olohuoneen sohvalle ja pyytää viisivuotiaan Iines Jokelan omasta huoneesta istumaan viereensä. Sohvalla jutellaan rauhassa hoitopäivän kuulumisista.

– Miten päivä meni?

– Ihan hyvin, vastaa Iines.

– Mitä tapahtui?

– Ei mitään erikoista, voinko jo mennä?

Tilanne on tuttu monessa lapsiperheessä. Vanhemmat haluaisivat tietää lapsensa hoitopäivästä paljon enemmän kuin tämä malttaa kertoa.

Lasten vertaissuhdetaidoista väitelleen FT Vilja Laaksosen mukaan lapsi tarvitsee sopivan hetken kertoakseen asioita. Silloin aikuisen on oltava läsnä. Jos lapsella on jo jotain muuta mielessä, hän ei välttämättä jaksa syventyä muistelemaan menneitä.

Kuva ohjaa lasta

Jenni Jokela ei päästä Iinestä vielä livistämään, vaan näyttää tyttärelleen kännykästä kuvaa, joka on otettu muutama tunti aikaisemmin päiväkodissa.

– Mitä te tässä teette?

Iines innostuu kertomaan äidilleen.

– Me oltiin ulkona. Keinuttiin Moonan kanssa. Saatiin tosi kovat vauhdit. Oli tosi kivaa.

Iines katselee äitinsä puhelimelta seuraavaksi muita aiemmin hoitopaikassa otettuja kuvia. Löytyy kuva leipomisesta.

Äiti kysyy taas, mitä kuvassa tapahtuu.

– Me leivottiin ja kaulittiin taikinaa. Sitten me laitettiin se taikina muotteihin ja sitte ei tuu muuta mieleen, Iines vastaa.

Kuva on Vilja Laaksosen mukaan hyvä apuväline, jonka avulla voi esittää täsmällisiä kysymyksiä lapselle, sen sijaan että kysyy yleisesti miten päivä meni. Kuvan avulla lapsi orientoituu keskusteluun ja keskittyy juuri siihen.

– Visuaalinen ärsyke tuo keskusteluun konkretiaa, jolloin voidaan oikeasti keskustella siitä mitä on tehty, kenen kanssa ja millaisia ajatuksia päivän tapahtumat ovat lapsessa herättäneet.

Vuorovaikutus lisääntyy

Moni päiväkoti osallistaa nykyään vanhemmat mukaan toimintaan kuvien avulla. Päiväkodista riippuen kuvien lähettelyyn ja niistä keskustelemiseen käytetään Instagramia, Whats Uppia, See Sawta, tekstiviestejä tai jotain muuta digitaaliseen viestintään kehitettyä ohjelmaa, jolla voi lähettää kuvia ja videoita.

– Vuorovaikutus päiväkodin ja kodin välillä sekä lasten ja vanhempien välillä kehittyy, kun asioita avataan, sanoo Kiviniityn päiväkodin varajohtaja Hanna Tuominen Kokkolasta.

Päiväkodin lapset ovat pikkuhiljaa huomanneet viestien menevän kotiin päin perille, koska joissain tilanteissa lapset jopa pyytävät, että heidät kuvattaisiin vanhempien nähtäväksi.

– Päivän tapahtumista keskusteleminen kuvien avulla kehittää kieltä ja vuorovaikutusta vanhempien kanssa. Kuvista kertominen on hyväksi, Hanna Tuominen sanoo.

Jenni Jokela on huomannut myös sen, että joskus tulee vastaan asioita, joita pitää lapselle sanoittaa.

– Tiedetehtävien aikaan me kyllä mietittiin kuvista, mitä aineita mukeissa oli. Iines ei ollut niitä sisäistänyt, joten niitä piti kotona käydä läpi, Jokela muistelee.

Vanhemmat tietävät, mitä hoitopaikassa tapahtuu

Vilja Laaksonen muistuttaa, että vaikka päiväkodin tapahtumia avataan kuvien avulla vanhemmille, ei digitaalinen kasvatusyhteistyö saa korvata yhteistä lapsen ja vanhemman aikaa kotona.

– Lapsille pitää varata kotona rauhallisia hetkiä, aikaa olla läsnä ja avoimuutta keskusteluun. Lapsi vaistoaa milloin on turvallista puhua, päivän tapahtumista, Laaksonen sanoo.

Jenni Jokela on tyytyväinen viestintään kodin ja päiväkodin välillä. Tieto liikkuu ja kotona tiedetään, mitä päiväkodissa oikeasti tapahtuu. Osataan nähdä se, mikä voisi olla Iineksen mielikuvituksen tuotetta.

– Esimerkiksi silloin hälytyskellot soi, kun Iines kertoo, että ruokana on ollut jäätelöä, Jokela naurahtaa.

– Kuvaa näyttämällä lapsen mielikuvitus ei lähde yhtä helposti laukalle. Lapsi pysyy paremmin siinä tapahtumassa, mistä visuaalinen ärsyke tulee, sanoo myös Vilja Laaksonen.

Jenni Jokela on hyvillään nykyisestä käytännöstä.

– On hienoa, että voi osallistua kotisohvalta lapsen päiväkodin arkeen.

"Hello. It's me."

Olavi Tanttu, 19, laulaa istualtaan Adelen Hello-kappaletta helsinkiläisessä Ihku-karaokebaarissa. Pöydässä Anna Niemelä, 21, ja Arttu Porkka, 21, kannustavat kaveriaan, jolla laulu kipuaa falsettiin ja tulkinta on voimaballadiin sopivasti ylinäytellyn raastavaa.

Tanttu on laulanut karaokea aktiivisesti parisen vuotta. Hän käy karaokebaareissa kaveriporukalla melkein joka viikko.

– Tämä on lempparihommaa ja ryhmässä ihan törkeen kivaa. Yleensä kaverit nauraa ja itse nauraa.

Karaokepaikoissa törmää yhä useammin parikymppisiin laulajiin. He lauloivat lapsina Singstar-karaokepelin tahdissa ja varttuivat katsellen Idolsia. Nyt he esittelevät taitojaan karaokebaareissa.

– Meidän ystäväporukasta kaikki käyvät eli tosi paljon on nuorta porukkaa, Anna Niemelä sanoo.

Arttu Porkan mukaan heidän kaveriporukkansa on muodostunut karaokepaikassa. Usein heitä on viettämässä iltaa parinkymmenen ihmisen joukko ja loppuillasta määrä on tuplaantunut, kun viereisten pöytien samanikäiset ovat liittyneet seuraan.

Karaoke yhdistää.

– Jos ollaan karaokepaikoissa, niin usein siellä on armeija oman ikäisiä ja kotoisa olo, Porkka kertoo.

Karaokea yhä useammassa baarissa

Karaokea on laulettu Suomessa jo 30 vuotta. Suomalaisten into laulamiseen ei ole laantunut vuosien varrella. Päinvastoin. Tällä hetkellä eletään uutta karaokebuumia.

Varsinaisia karaokebaareja on paljon pitkin Suomea ja uusiakin perustetaan, mutta uusi ilmiö on se, että monet ravintolat ovat lisänneet karaoken osaksi palvelujaan. Karaoke on hyvä vetonaula vaikka muutamana päivänä viikossa.

– On huomattu, että karaoke tuo asiakkaita ja karaokeasiakkaat viihtyvät ravintolassa pitkään. Se ilmeisesti kasvattaa myyntiä ravintolassa, sanoo karaokepalvelu Singan sisältövastaava Luca Gargano.

Karaoke vastaa myös ravintolakulttuurin trendiin, jossa ihmiset haluavat elämyksiä pienemmissä paikoissa erikoisoluiden ääressä.

Ravintoloiden pitäjille karaoke on halpa ja helppo tapa houkutella kävijöitä. Kannattavuus on toista luokkaa kuin muutaman kerran viikossa auki olevassa pari tuhatta henkeä vetävässä yökerhossa. Pienen baarin saa karaokella täyteen useampana iltana viikossa.

– Se on todistettu lukuisat kerrat, että karaoke on vaan illanviettotapana niin maaginen ja hauska asia, että samaan tilaan buukattu dj soittaa tyhjälle salille ja kaikki on siellä karaokehuoneessa, Gargano sanoo.

Suomalaista karaokekulttuuria maailmalle

Suomalaisen karaoken erityispiirre on aina ollut julkisesti laulaminen. Aasiassa, kuten karaoken synnyinmaassa Japanissa, lauletaan yksityisissä kopeissa oman porukan kesken.

Monelle ulkomaalaiselle suomalainen sosiaalinen karaoke on eksoottinen kokemus. Kaksi ja puoli vuotta Helsingin Katajanokalla toiminut Wallis-karaokebaari vetääkin paljon turisteja hämmästelemään paikallista illanviettotapaa.

– Kun avasimme 2017 täällä oli porukka italialaisia ja he olivat aivan täynnä intoa. Heidän mielestään tämä oli aivan mahtava konsepti. He olivat kolme päivää Helsingissä ja joka ilta täällä laulamassa, kertoo Night People Groupin toimitusjohtaja Antti Raunio.

Yöravintoloihin keskittyvä Night People Group ja ravintolayhtiö NoHo Partners ovat laajentamassa Wallis-karaokebaaria ketjuksi. Suunnitelmissa on perustaa uusia baareja useisiin suomalaiskaupunkeihin. Seuraava avataan helmikuussa Leville.

Walliksen osaomistajana on formulakuski Kimi Räikkönen, joka tunnetaan karaoken ystävänä. Hänen avullaan suomalaista karaokebaariketjua on tarkoitus viedä Eurooppaan. Antti Raunion mukaan parhaillaan on etsinnässä isoja ravintola-alan yrityksiä, jotka ottaisivat suomalaiskonseptin haltuunsa.

– Karaokepaikka sopii jokaiseen kaupunkiin, missä on yli 30 000 ihmistä. Niitä paikkakuntia löytyy maailmasta aika paljon.

Wallis-konseptin ympärille on kehitelty myös useita formaatteja televisioon.

– Yksi on hyvin pitkällä ja siihen liittyy karaokelaulantaa, leikkimielinen kisailu ja hyväntekeväisyys, Raunio paljastaa.

Maailmanvalloitukseen tähtää myös suomalainen karaokepalvelu Singa. Vuonna 2013 perustettu yritys tarjoaa Spotify-malliin toimivaa streaming-palvelua, jossa kuukausimaksulla saa laulettavakseen 80 000 biisiä.

Puhelimella ja tabletilla toimiva Singa on kasvattanut tasaisesti suosiotaan. Sovelluksella on jo kymmeniätuhansia tilaajia ja sitä käytetään noin 700 julkisessa paikassa kuten ravintoloissa ja kirjastoissa. Yrityksen mukaan potentiaalisia käyttäjiä on puoli miljoonaa.

Suomalainen karaokepalvelu toimii tällä hetkellä Suomen lisäksi Ruotsissa ja Britanniassa. Seuraavana laajentumiskohteena on Pohjois-Amerikka, missä jo parisataa baaria on halukkaita ottamaan Singan käyttöönsä.

– Karaokekiinnostus lisääntyy maailmalla koko ajan. Siellä on havahduttu siihen, minkä me suomalaiset olemme tajunneet jo aikaisemmin. Laulaminen on kivaa, sanoo Singan sisältövastaava Luca Gargano.

Ikivihreät kuuluvat karaokeen

– Marraskuu! Oijoi!

Mea Espo ja Iida Wecksell huudahtavat innoissaan, kun joku alkaa laulaa Miljoonasateen Marraskuu-kappaletta. He ovat tulleet vähäksi aikaa kannustamaan kavereitaan Olavi Tanttua, Anna Niemelää ja Arttu Porkkaa karaokebaariin.

Koko porukka yltyy laulamaan vanhaa kasariklassikkoa. Parikymppiset osaavat biisin sanat ulkoa.

Tanttu ja Porkka selaavat biisilistaa ja pohtivat, minkä kappaleen seuraavaksi laulaisivat.

– Harmi kun Eetu ei päässyt paikalle, sillä hän osaa täydellisen Vesku-imitaation Lapin kesästä, Porkka huokaa.

Jokaisella on karaokebravuurinsa ja Olavi Tantulla se on Alicia Keysin Girl on fire. Sitä ei harmittavasti listasta tällä kertaa löydy.

Nuorilta taittuvat myös vanhat suomalaiset ikivihreät ja Tanttu päättää vetää Porkan kanssa Olavi Virran Hopeisen kuun.

– Se on paras biisi ja mä en osaa laulaa Jari Sillanpäätä kunnolla, Tanttu nauraa.

Kaksikko laulaa klassikkokappaleen antaumuksella tulkiten ja he silminnähden nauttivat esiintymisestä.

– Meidät on lapsesta asti kasvatettu siihen uskoon, että Tylypahkasta tulee kirje. Nyt kun ei ole tullut, niin me voidaan olla edes sen yhden viisi minuuttia tähtiä, Arttu Porkka sanoo.

Iranin pääkaupungissa Teheranissa on osoitettu mieltä maan johtoa vastaan jo toisena peräkkäisenä päivänä. Kaupungissa puhkesi satoja ihmisiä koonnut protesti lauantaina sen jälkeen, kun Iran oli myöntänyt sotilaidensa ampuneen keskiviikkona alas ukrainalaisen matkustajalentokoneen.

Lauantaina mielenosoittajat vaativat muun muassa Iranin korkeimman johtajan ajatollah Ali Khamenein eroa. Poliisi käytti kyynelkaasua väkijoukon hajottamiseen ja pidätti joksikin aikaa paikalla olleen Britannian suurlähettilään Rob Macairen mielenilmauksen järjestämisestä epäiltynä.

Tänään sunnuntaina Teheranissa on jälleen kokoontunut mielenosoittajia. Sadat opiskelijat kerääntyivät aamulla Teheranin Shahid Beheshtin yliopistolla ilmaisemaan suruaan ja arvostelemaan hallinnon toimintaa. Isna-uutistoimiston mukaan ihmisjoukko hajaantui myöhemmin.

Teheranilainen: Minua hävettää

Lentokoneen tuhoaminen ja viranomaisten yritykset peitellä tapahtunutta vaihtelevilla selityksillä ovat herättäneet suuttumusta. Lentokoneessa olleiden ihmisten kohtalo herättää iranilaisissa myös surua ja häpeää.

– Minua hävettää, kun ajattelen heidän [uhrien] perheitään. Totuuden kieltäminen ja peitteleminen kolmen päivän ajan lisäsi perheiden tuskaa ja surua, ja minun, teheranilainen Zahra Razeghi sanoo uutistoimisto AP:lle.

Mellakkapoliisit ovat ryhmittyneet keskeisille paikoille kaupungissa uusien mielenosoitusten varalta. Lisäksi vallankumouskaartin jäseniä ja siviilivaatteisiin pukeutuneita turvallisuusjoukkojen jäseniä partioi uutistoimisto AP:n mukaan kaupungilla. Myös uutistoimisto Reutersin mukaan kaduilla partioi paljon poliiseja.

Mielenilmauksia on ollut Teheranin lisäksi muillakin paikkakunnilla.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tviittasi lauantaina seuraavansa Iranin mielenosoituksia ja olevansa Iranin kansan puolella. Samalla hän varoitti Iranin johtoa käyttämästä väkivaltaa mielenosoittajia vastaan.

Lisää aiheesta:

Iranin tunnustus lentokoneen ampumisesta synnytti hallinnon vastaisen protestin – mielenosoittajat arvostelevat Teheranissa maansa johtoa

Työelämästä puhutaan kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa.

Toisessa on puheena työn muutos: robotit tekevät suorittavan työn ja vapauttavat ihmiset ajattelua ja inhimillisyyttä vaativaan työhön. Tässä maailmassa ihmisen osa on ongelmanratkaisua vaativa tietotyö. Työaikaa olennaisempi asia on se, millaisia ratkaisuja keksitään. Ympäristökriisin ja globaalitalouden ajan ongelmat ovat monimutkaisia, eikä niihin auta se, että kökötetään jokin tietty aika työpaikalla. Tässä maailmassa mietitään millaisia ovat tehokkaimmat tiimit, miten luovuus kukkii, mikä motivoi työntekijöitä. Tavoitteena on hyvä tulos, mutta mittarina on muutakin kuin kello.

Sitten on tämä toinen todellisuus, työmarkkinapuhe. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä, että maailma on tehdas ja ihminen koneen osa. Puhutaan työajan pidentämisestä, pyhäpäivinä tehtävästä työstä ja loma-ajan leikkauksista. Kiistat koskevat työpaikalla vietettäviä minuutteja ja työnkuvaan lisättäviä asioita. Lähtökohta on ihminen, jota pitää vahtia ja kontrolloida. Tes, kiky, ei, joo!

Todellisuudesta toiseen katsoessa tuntuu kuin seuraisi jotain outoa performanssia. Mistä te oikein puhutte?

Voi tietenkin ajatella, että tällaista työn muutos on: eri aloilla edetään eri tahdeissa, rakenteet murtuvat vähitellen, työn todellisuudet eriytyvät, ja toki on aloja, joissa tuottavuutta on yksinkertaisinta kasvattaa pitentämällä työaikaa, siksi fokus on kellossa.

Työelämää koskevissa loputtomissa seminaareissa ja tutkimusraporteissa kyllä mietitään, miten työaika kannattaisi käyttää.

Mutta usein tuntuu tältä: työstä puhutaan ihan kuin kukaan ei olisi kuullut työuupumuksen hinnasta ja syistä, tai siitä, että tietotyötä tekevillä on keskimäärin 12,5 tuntia tuottavaa työaikaa viikossa. Kelloa tuijotetaan, koska se on helppoa, tuttua ja turvallista. Teollisen yhteiskunnan asetelmat voivat hyvin, vaikka todellisuus muuttuu. Vaativissakin asemissa olevat ihmiset lähinnä haaveilevat siitä, että joskus ehtisi ajatella. Käytännössä kaikki aika menee reagoidessa ympäriltä tuleviin akuutteihin asioihin.

Työelämää koskevissa loputtomissa seminaareissa ja tutkimusraporteissa kyllä mietitään, miten työaika kannattaisi käyttää, miten digitalisaatio muuttaa työmarkkinaa ja mitä ihmisen tuottavuudesta ja aivotoiminnasta on tutkimuksessa opittu. Mutta kuunteleeko tätä puhetta kukaan? Kun fokus on työajassa, iso kuva saa jäädä. Tämä on sääli, sillä ison kuvan äärellä syntyvät kysymykset ovat tosi isoja.

Miten keskiluokan elämä jatkossa järjestyy, kun globalisaatio, digitalisaatio tai ympäristökriisi muuttavat työn ohessa työllisyysastetta, verotusta, sosiaaliturvaa, vapaa-aikaa, liikkumista, asumista, kaupassa käyntiä, kaikkea.

Puolikas kiky-tunti ei ole vastaus tähän.

Haaveillaan hetki. Mitä jos meillä olisi myös työmarkkinapöytiä, joissa puhuttaisiin ensin työn tavoitteista ja siitä, miten ne parhaiten saavutetaan - ja katsottaisiin vasta sitten kelloa? Mitä jos tähdättäisiin yhdessä seuraavaa tessiä pitemmälle? Entä jos ei politisoitaisi työaikaa ennen kuin on kerrottu ääneen oma käsitys siitä, mitä työssä ylipäätään on tapahtumassa?

Mikä on pielessä, kun työelämä koetaan silti niin stressaavana, että aikuisten työpaine on onnistuttu siirtämään jo koululaisiinkin?

Tämä edellyttäisi molemminpuoleista arvostusta ja yhteisiä tavoitteita. Sellaisia ei synny, jos kummallakin puolella pöytää tarrataan minuutteihin ja kalenteriin.

Suomessa viralliset työpäivät eivät ole holtittoman pitkiä ja vakityössä olevien lomat ovat anteliaita. Juuri tästä herää kysymys: mikä on pielessä, kun työelämä koetaan silti niin stressaavana, että aikuisten työpaine on onnistuttu siirtämään jo koululaisiinkin?

Tätä ongelmaa meidän pitäisi yhdessä ratkoa, olipa perushuolena sitten kilpailukyky tai hyvinvointi. Kumpaakaan ei saavuteta ilman motivoituneita työntekijöitä, jotka miettivät mielikseen, miten työt olisi viisasta hoitaa. Keskitetty sopimus siitä, että maailman onnellisimpiin kuuluva kansa ei olisi maailman uupuneinta! Kokonaisratkaisu kestävästä työelämästä!

Nyt työntekijät on saatu inhoamaan tehostuksia, koska ne ovat aina huononnuksia. Oikeasti niiden pitäisi olla parannuksia. Kun työt tehdään tehokkaasti, tuloksena on vähemmän turhautumista ja enemmän vapaa-aikaa.

Reetta Räty

Kirjoittaja on yrittäjä, joka ei tunnista työtään yrittäjien, työnantajien tai työntekijöiden puheista.

Metsäteollisuuden työmarkkinajohtaja Jyrki Hollmen tyrmää palkansaajapuolen vaatimukset kiky-tuntien poistamisesta. Hollmen sanoo, että työajan lyhentäminen olisi mahdotonta nykyisessä talous- ja suhdannetilanteessa.

– Meillä on kiky-tuntien teknologiateollisuudesta poistumisen jälkeenkin paperiteollisuudessa lyhyempi työaika ja korkeammat ansiot kuin teknologiateollisuudessa, Hollmen lataa.

Paperiliitto, Teollisuusliitto ja Ammattiliitto Pro ovat ilmoittaneet mittavista lakoista. Kaksi viikkoa kestävät lakot alkavat kahden viikon päästä, jos osapuolet eivät pääse neuvotteluissa sopuun ennen sitä.

Suurin kiista osapuolilla on kiky-tunneista, joilla pidennettiin työaikaa 24 tunnilla vuodessa kilpailukykysopimuksen yhteydessä.

Työtaistelutoimistaan ilmoittaneiden liittojen mielestä kiky-tunnit pitäisi saada pois tai ainakin kompensoida muiltakin, koska Teknologiateollisuus ja Teollisuusliitto pääsivät viime viikolla sopuun työehdoista, joilla kiky-tunnit otettiin pois.

Paperiliiton lakon piirissa olisi noin 9 000 henkilöä. Lakot alkaisivat 27. tammikuuta ja kestäisivät kaksi viikkoa. Teollisuusliiton lakon piirissä olisi 14 000 työntekijää.

– Viime viikolla poistui toistasataa tuhatta työntekijää 24 tunnin ympäriltä kun Teknologiateollisuuden päänavaus tapahtui. Sen jälkeen on ollut keskustelua muillakin siitä, että ne pitäisi saada pois, Paperiliiton puheenjohtaja Petri Vanhala perustelee vaatimuksia.

Metsäteollisuus: Teollisuusliiton sopimuksesta ei voi ottaa mallia

Teknologiateollisuuden ja Teollisuusliiton sopimuksesta ei työnantajapuolen mukaan voi ottaa mallia.

Metsäteollisuudessa hämmästellään toiveita kiky-tuntien kompensoimisesta.

– Jos työaika pysyy muuttumattomana niin miksi meidän pitäisi jotakin kompensoida, Metsäteollisuuden työmarkkinajohtaja Jyrki Holmen sanoo.

Metsäteollisuudessa ollaan ymmällään koko ajatuksesta, että Teknologiateollisuuden ja Teollisuusliiton työehsopimuksen pitäisi poistaa kiky-tunnit muilta.

Hollmen sanoo, että logiikka palkansaajapuolella näyttää olevan, että Teknologiateollisuus ja Teollisuusliitto solmivat myös muille aloille työehtosopimukset.

– Ajatushan on vain se, että neuvottelujen päänavauksen kustannusvaikutusta ei muualla ylitetä, Hollmen sanoo.

Osapuolet syyttelevät puolin ja toisin, että todellista halua aitoon neuvotteluun ei ole ollut.

Hollmen sanoo, että työnantajapuolella on oltu tietoisia tilanteen vaikeudesta, mutta palkansaajapuolen ilmoittamien toimien kesto ja laajuus tulivat yllätyksenä.

– Kahden viikon lakko on raskas toimenpide. Edesvastuuton päätös.

Metsäteollisuuden työmarkkinajohtaja Jyrki Hollmen pitää palkansaajapuolen toimintaa erittäin vakavana ja poikkeuksellisena, josta koituisi isot vahingot.

Teollisuusliiton Riku Aaalto: Uskoin, että olisi saatu muitakin sopimuksia

Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto kertoo uskoneensa, että kun päänavaus saatiin Teknologiateollisuuteen, iso merkittävä työehtosopimus, että sillä olisi ollut vaikutusta siihen, että olisi saatu myös muita sopimuksia aikaiseksi.

– Valitettavasti näin ei käynyt ja näyttää siltä, että neuvotteluhalukkuutta työnantajalla ei ole ollut.

– Teollisuusliiton jäsenistä kaksi kolmasosaa on tilanteessa, jossa ei ole työnajan pidennystä. Ja meidän logiikan mukaan mikään ei tue, että muilla se pitäisi olla siellä.

Työnantajapuolta edustavassa Kemianteollisuudessa ilmoitettujen työtaistelujen kesto tyrmistyttää. Työmarkkinajohtaja Minna Etu-Seppälä luonnehtii toimia täysin suhteettomiksi ja sanoo niiden vaarantavan alan työpaikkoja. Kemianteollisuudessa lakot voisivat vaikuttaa esimerkiksi polttoaineiden jakeluun.

– Kohtuutonta pullistelua, Etu-Seppälä toteaa.

19.42 Juttuun lisätty Kemianteollisuuden työmarkkinajohtajan Minna Etu-Seppälän ja Teollisuusliiton puheenjohtajan Riku Aallon kommentit.

Lisää aiheesta:

Paperiliitto, Teollisuusliitto ja Ammattiliitto Pro ilmoittavat mittavista lakoista – paperitehtaat menevät kahdeksi viikoksi kiinni

Analyysi: Työmarkkinoiden avaussopimus ei helpottanut muiden neuvotteluita – tulkintakiista kiky-tunneista jäi seuraaviin sopimuksiin

Ammattiliitto ihmettelee kiky-vaatimuksia: "Esimiehet pyörisivät yksin töissä ilman työntekijöitä" – Teollisuus: "Työnantaja ei ole tyhmä"

Teollisuusliitto ja Teknologiateollisuus ovat hyväksyneet uuden työehtosopimuksen – Helle: "Ei ihanteellinen ratkaisu, mutta sen kanssa voi elää"

Sari Nevanlinna on tilastopoikkeus. Hän haluaa johtaa.

Ei tittelin tai aseman vuoksi, mutta Nevanlinna pitää johtajan työtä kiehtovana.

– Titteli käyntikortissa ei ole koskaan ollut tarkoitus. Työn merkityksellisyys ja haasteellisuus on vienyt työuraani eteenpäin, Nevanlinna sanoo.

Nevanlinna on juuri valittu vuoden nuoreksi johtajaksi.

Hän työskentelee Helsingin satamassa matkustajaliikenteestä vastaavana johtajana. Se tarkoittaa, että kaikki satamaan tulevat ihmiset ja matkustajaterminaalien toiminta ovat hänen kontollaan.

Tutkimuksen mukaan Nevanlinna on harvinainen tapaus. Palkansaajista vain noin kymmenes haluaa pomoksi.

Omaa elämää ei haluta vaihtaa pomon elämään

Epäonnistumisen pelko on suurin syy siihen, miksi koulutetut henkilöt eivät halua johtotehtäviin. Tämä selvisi Jyväskylän yliopiston kaksi vuotta kestäneessä tutkimushankkeessa.

Toinen keskeinen syy oli huoli elämänlaadusta: johtotehtävät ovat kuormittavia ja ne vaativat kovasti töitä. Moni laskeskelee, että työn ja muun elämän yhteensovittaminen on pomona hankalaa.

– Huoli ei liity vain vähentyvään aikaan perheen kanssa, vaan myös oman ajan katoamiseen ja ystävyyssuhteisiin, henkilökohtaisen elämän menettämiseen, sanoo tutkimushanketta vetänyt professori Taru Feldt.

Etenkin naiset ja perheelliset miehet olivat huolissaan työn ja muun elämän yhteensovittamisesta. He myös pelkäsivät eniten johtajana epäonnistumista. Yli 35-vuotiaat olivat vähemmän huolissaan epäonnistumisesta kuin nuoremmat.

Jos johtamisesta oli kokemusta, johtotehtävät aiheuttivat vähemmän huolia ja pelkoja.

Professori Feldtin mukana miehet ja naiset ovat yhtä motivoituneita johtoon, mutta naisilla oli enemmän pelkoja ja huolenaiheita johtotehtävien seurauksista.

– Ilmiö on hyvin ymmärrettävä. On fiksuakin olla huolissaan johtotehtävien seurauksista. Se osoittaa vastuuta ja harkintaa. Huolia ei pidä poistaa, vaan ne pitää nostaa keskusteluun työpaikoilla ja yhteiskunnassa. Näin kynnys johtotehtäviin madaltuu, Feldt sanoo.

Johtamisen pelko -tutkimushanke toteutettiin vuosina 2017-2019. Tutkimuksessa haettiin vastauksia siihen, miksi johtotehtävät eivät houkuttele korkeasti koulutettuja asiantuntijoita sekä siihen, mikä selittää johtajien halukkuutta hakeutua muihin tehtäviin.

Suomessa vain noin yksi kymmenestä haluaa johtajaksi

Yhdysvalloissa vain 7 prosenttia haluaa ylemmän johdon tehtäviin, lähiesimieheksi sentään 34 prosenttia työntekijöistä.

Suomessa Työolotutkimuksen mukaan vain 11 prosenttia palkansaajista piti tärkeänä hierarkiassa korkeampaan asemaan etenemistä. Saman tutkimuksen mukaan 48 prosenttia piti kyllä tärkeänä omassa työssä kehittymistä.

– Esteet löytyvät kielteisistä tunteista. Me olemme tutkineet yksilöllisiä tekijöitä, emme yhteiskunnan rakenteita tai arvoja. Tunteet ja huolenaiheet ja pelot johtotehtävien seurauksista vaikuttavat, professori Taru Feldt toteaa.

Helsingin Satamaa johtava Sari Nevanlinna tunnistaa johtamisen kipupisteet.

– Johtajuudessa haastavinta on se, että siihen liittyy keskenään ristiriitaisia odotuksia. Johtajat ovat arvostelun ja kommentoinnin kohteina ja joutuvat ottamaan vaikeisiin asioihin kantaa. Se ei miellytä kaikkia, Nevanlinna sanoo.

Jotkut “syntyvät johtajiksi”, muut eivät osaa kieltäytyä

Toisilla on selkeä veto johtajiksi. Ne, jotka kokevat itsensä “synnynnäisiksi johtajiksi”, eivät ole huolissaan johtotehtävien huonoista puolista.

Moni kuitenkin päätyy pomoksi velvollisuudentunnosta. Jonkun pitää hoitaa hommat. Ajatellaan, että johtotehtäviä vain kuuluu tavoitella.

Laskelmointi vähentää johtotehtäviin hakeutumista: tutkimuksen mukaan ne jotka eivät analysoi itsekseen haittoja ja hyötyjä, hakeutuvat pomoiksi helpommin.

Osalle johtajaksi haluaminen on sosiaalinen statuskysymys. Johtajaksi pyritään, koska se on arvostettua.

– Tutkimuksen perusteella voi ennustaa, ovatko ihmiset halukkaita johtotehtäviin, Taru Feldt pohtii.

Kun pelot ja halut tunnistaa työyhteisössä, voidaan niihin tarttua.

Jos johtotehtävien huolenaiheista puhuttaisiin vapaammin, ilman että tarvitsee pelätä leimautumista pelkuriksi, voitaisiin saada potentiaaliset hyvät johtajat oikeille paikoille, Taru Feldt pohtii.

Mitä enemmän työyhteisö salli virheitä, sitä helpommalta tutkimukseen osallistuneista oli hakeutua johtotehtäviin.

Filippiinien pääkaupungin Manilan lähialueella sijaitseva tulivuori Taal osoittaa merkkejä mahdollisesta purkauksesta. Sunnuntaina vuori sylkäisi taivaalle valtavan tuhkapilven, joka kohosi jopa 15 kilometrin korkeuteen.

Filippiinien vulkanologian ja seismologian instituutin mukaan lähipäivinä toteutuvan purkauksen uhka kasvaa, jos vuoren aktiivisuus jatkuu. Seismologien mukaan magma liikkuu kohti vuoren kraatteria.

Taal sijaitsee keskellä järveä, joten alueella varaudutaan myös mahdollisesta purkauksesta syntyvään tsunamiin.

Viranomaiset ovat määränneet tuhansia ihmisiä lähtemään evakkoon tulivuorenpurkauksen pelossa. Lisäksi vaara-alueella varaudutaan uusiin evakuointeihin. Alueen koulut ovat peruneet maanantain oppitunnit.

Noin 70 kilometrin päässä Manilan keskustasta sijaitsevan Taalin aktivoituminen on saanut ilmailuviranomaiset keskeyttämään lennot Manilan Ninoy Aquinon kansainvälisellä lentokentällä.

Taal on Filippiinien aktiivisimpia tulivuoria. Se on purkautunut viimeksi vuonna 1977.

Filippiinit sijaitsee Tyynenmeren tulirenkaaksi kutsutulla alueella, jolla sijaitsee suurin osa maailman tulivuorista.

Tallinnan vanhassa kaupungissa kun käyskentelee, ei voi olla törmäämättä saksalaisten kädenjälkeen. Tuossa seisoo Nigulisten kirkko, vanha saksalaisten kauppiaiden pyhäkkö. Ja tuossa on Suuren killan talo, josta saksalaiset hansakauppiaat hallitsivat.

Puhumattakaan Toompeasta: koko yläkaupunki oli saksalaisten paronien valtakuntaa, jonka portit suljettiin yöksi rahvaalta. Kesäksi paronit muuttivat maaseutukartanoihinsa, joita Virossa on säilynyt sotien ja Neuvostoajan tuhoilta tuhatkunta.

Mutta missä ovat kartanoiden ja palatsien valtiaat, ihmiset, jotka nuo näyttävät rakennukset pystyttivät? He tuntuvat muuttuneen aaveiksi ja kadonneen kuin tuhka tuuleen.

Kymmenettuhannet baltiansaksalaiset ympäri Viroa ja Latviaa keskeyttivät arkiset toimensa ja hakeutuivat radioiden ääreen. Elettiin lokakuun 6. päivää vuonna 1939.

Oli kulunut viisi viikkoa siitä, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan ja aloittanut toisen maailmansodan. Hitler pitäisi tänä syksyisenä perjantai-iltapäivänä ensimmäisen puheensa sitten hyökkäyksen alkamisen.

Ehkä hänellä olisi sanottavaa myös baltiansaksalaisille?

Toistaiseksi sota oli rajoittunut Puolaan, mutta ilmassa oli merkkejä pahemmasta. Saksa ja Neuvostoliitto olivat elokuussa solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen salaisessa lisäpöytäkirjassa jakaneet itäisen Euroopan etupiireihinsä.

Viron ja Latvian edustajat olivat käyneet Moskovassa kuulemassa, kuinka heidän tuli luovuttaa Neuvostoliitolle tukikohtia ja päästää maahan neuvostosotilaita. Vaatimuksiin taivuttiin.

Suomessa tuona samaisena lokakuun 6. päivänä postitettiin kutsu ylimääräisiin sotaharjoituksiin, mikä tarkoitti käytännössä liikekannallepanoa ja valmistautumista sotaan.

Hitlerin puhetta oli kestänyt jo tunnin, ja se oli käsitellyt lähinnä syitä, miksi Saksa oli hyökännyt Puolaan. Nyt puheen teema tuntui muuttuvan.

Hitler alkoi puhua eri puolilla itäistä Eurooppaa asuvista saksalaisista. Hitlerin mielestä he olivat ylempää rotua ja heidän yhteiselonsa valtaväestön kanssa kävisi mahdottomaksi. Ainakin osa tulisi siirtää turvaan.

Tallinnassa, Riiassa ja kartanoissa ympäri Baltian maaseudun valpastuttiin: Hitlerhän puhui heistä. Tarkoittiko puhe sitä, että baltiansaksalaisten pitäisi muuttaa Saksaan, vieraaseen maahan, josta jotkut kaukaiset esi-isät 700 vuotta aiemmin olivat lähteneet?

Hitlerin puhe vaikutti sähköiskun tavoin. Kun baltiansaksalaisia 1950-luvulla haastateltiin sodan aikaisista kokemuksista, kaikki nostivat tuon puheen esiin. Heille se oli "Kennedyn murha", "kuukävely" tai "9/11" – uutinen, jonka kuulemishetken jokainen muisti kuin eilisen päivän.

Siirtomaaherrat ja maaorjat

Saksalaisten historia Baltiassa alkaa 1200-luvun alusta, kun joukko lyypekkiläisiä kauppiaita rantautui Väinäjoelle. Pian perässä saapuivat lähetyssaarnaajat tukenaan asevoimat eli saksalainen ritarikunta.

Muutamassa vuosikymmenessä ritarikunta onnistui valloittamaan nykyiset Latvian ja Viron alueet. Baltia oli liitetty läntiseen kulttuuripiirin.

Samalla saksalaiset toivat Baltiaan tiukan hierarkian, joka perustui säätyyn ja kansallisuuteen. Saksalaiset olivat valloittajia ja yläluokkaa, ei-saksalaiset, kuten kantaväestöä kutsuttiin, alistettua alaluokkaa, jolla ei ollut juuri lainkaan poliittista tai taloudellista valtaa.

Asetelma säilyi keskiajalta aina Viron ja Latvian itsenäistymiseen saakka ja muodosti "erään Baltian historian keskeisimmistä ongelmista", historioitsija Vilho Niitemaa kirjoittaa klassikkoteoksessaan Baltian historia.

Erityisen hankala asema oli talonpojilla. Kun Pohjoismaissa talonpojat olivat itsenäisiä ja pääosin omistivat viljelemänsä maan, päätyivät Viron ja Latvian maanviljelijät pahimmillaan orjan asemaan. Saksalaissyntyisen Põltsamaan papin arvio 1700-luvun lopulta oli, että Baltiassa kansa oli halvempaa mustat Yhdysvalloissa. Ihmisiä saatettiin vaihtaa hevosiin, koiriin, jopa piipunpesiin.

Saksalaisten asema Baltiassa oli niin vahva, että heidät on rinnastettu siirtomaaherroihin. Tarkalleen ottaen Baltia ei missään vaiheessa ollut Saksan siirtomaa, sillä aluetta hallitsi ensin ritarikunta, sitten Ruotsi ja lopulta Venäjä. Baltiansaksalaiset kuitenkin säilyttivät aina asemansa – omistivat maat, hallitsivat kauppaa, jakoivat oikeutta, kantoivat verot ja lopulta omistivat myös ihmiset.

Saksalaisten ylivalta alkoi 1800-luvulla pikkuhiljaa murtua ja lopullisesti "siirtomaa-aika" päättyi Viron ja Latvian itsenäistymiseen vuonna 1918. Tuolloin toteutettiin muun muassa maareformi, jossa saksalaisten omistama maa jaettiin virolaisille ja latvialaisille. Saksalaisille jäi pieni viljelysala ja ehkä asumisoikeus kartanon sivurakennuksessa.

"Kaikkien täytyy poistua, aikaa on kolme vuorokautta"

Yhdessä tuollaisessa kartanon sivurakennuksessa soi puhelin sunnuntai-iltana 8. lokakuuta 1939.

Hitler oli pitänyt puheensa kaksi päivää aiemmin ja Viro taipunut Neuvostoliiton vaatimuksiin tukikohdista ja 25 000 puna-armeijan sotilaan saapumisesta. Puhelimeen rientävä Carl Mothander ennakoi huonoja uutisia.

– Führerin edustaja on anonut Viron saksalaisille lupaa poistua Saksaan. Laivat ovat jo ankkuroituneet Tallinnan satamaan. Aikaa on kolme vuorokautta. Kaikkien täytyy poistua ennen kuin bolsevikit saapuvat.

Soittaja oli Viron saksalaisten puhemies ja Mothanderin vaimon sukulainen. Mothanderin arvion mukaan ei aivan selvinpäin. Myös Mothander oli nyt pyörällä päästään. Edessä olisi pirunmoinen hässäkkä.

Carl Mothander (1886–1965) oli ruotsalainen seikkailija, joka oli sotinut sekä Suomen sisällissodassa että Viron vapaussodassa. Viroon hän palasi vuonna 1928 ja nai baltiansaksalaiseen ylimystöön kuuluneen paronitar Wrangelin.

Mothander kirjoitti elämästään Toompean palatsissa ja Tohisoon maaseutukartanossa kirjan Paroneista bolsevikkeihin (1944). Se on harvinainen sisäpiiriläisen raportti suljetun baltiansaksalaisen aateliston arjesta ja erikoisista tavoista, joista osa periytyi kaukaa ritarikunnan ajoilta.

Mothander kuvailee kirjassaan myös tuon maailman hajoamista.

Mothander selostaa, kuinka puhelua seuranneena päivänä Saksan lähetystön piha Tallinnassa oli täynnä kiihtyneitä ihmisiä, jotka koettivat saada tietoa ja ohjeistusta.

Oli tehtävä selvitys kaikesta omaisuudesta. Käteisvarat oli talletettava Saksan lähestystön pankkitilille Tallinnaan. Kiinteä omaisuus oli jaettava kolmeen osaan: käsimatkatavarat ja lakanoiden kaltaiset hieman isommat henkilökohtaiset käyttöesineet sai pakata matkaa varten. Kaikki muu, huonekalut mukaanluettuna, jäi asuntoihin odottamaan.

Nuoriso oli Mothanderin mukaan haltioissaan: "Der Führer ruft" – kun Hitler kutsuu, on nuoriso valmis lähtemään, Mothander kuvailee.

Kesti kuitenkin vielä kolme viikkoa ennen kuin Tallinnan satamassa odottaneet saksalaisalukset lähtivät kohti Danzigia, Stettiniä ja Gotenhafenia.

Ensin oli neuvoteltava. Mothanderin mukaan baltiansaksalaisten omaisuuden arvo oli 200–300 miljoonaa kruunua. Lisäksi suuri osa Viron teollisuutta oli saksalaisten käsissä. Viron valtiolle omaisuuden lunastus olisi suonenisku, josta se ei välttämättä selviäisi. Viro ja Saksa pääsivät parin viikon väännön jälkeen sopuun omaisuuksien siirrosta ja matka alkoi.

Suurlähettiläs: saksalaiset ovat "Fremdkörper"

Lopulta käytännössä kaikki, arviolta 60 000–70 000, Latvian ja Viron saksalaista kuuli Hitlerin kutsun ja muutti pois.

Muutto tapahtui kolmessa aallossa: ylivoimainen enemmistö, 90 prosenttia, lähti edellä kuvatuilla laivoilla syksyllä ja talvella 1939–40. Osa tuli perässä keväällä 1941, jolloin Baltia oli jo Neuvostoliiton miehittämä, ja viimeiset vuonna 1944, jolloin Neuvostoliitto toistamiseen vyöryi Baltiaan.

Mikä sai baltiansaksalaiset jättämään kotinsa?

Suomen Tallinnan-suurlähettiläs Paavo Hynninen pohdiskeli kysymystä Helsinkiin lähettämässään raportissa 16. lokakuuta 1939.

Muuttopäätös ei lähettilään mukaan ollut useinkaan helppo ja aiheutti perheissä eripuraa. Hänenkin mukaansa nuoret olivat muita innokkaampia lähtemään.

Päätöstä helpotti Hynnisen mielestä se, että Saksa oli luvannut huolehtia "kotiinpalaavista", muun muassa menetetyistä kiinteistöistä luvattiin korvaus, samoin vanhaa ammattia oli lupa jatkaa.

Koko väestönsiirto-operaation taustalla vaikutti näkymä siitä, että Neuvostoliitto ennemmin tai myöhemmin miehittää Baltian. Suurlähettiläs piti tätä keskeisimpänä syynä "muuttopsykoosiin" – hän ei tosin uskonut näin tapahtuvan, vaan piti "sovjetisointia" turhana pelotteluna.

Hitlerin Saksasta projekti kertoi Hynnisen mukaan sen, että se oli menettänyt mielenkiinnon Baltiaan. Ja toisaalta, että Saksa piti baltiansaksalaisia sopivina asuttamaan Puolalta vallatut alueet.

Viron kannalta saksalaisten poistuminen oli suurlähettiläs Hynnisen arvion mukaan sekä voitto että menetys: saksalaisilla oli tärkeä asema Viron sivistyneistössä ja talouselämässä – myös omaisuudensiirto oli kova isku Virolle.

Myönteisenä asiana suurlähettiläs näki kansallisen eheytymisen. Saksalaiset olivat lähettilään mukaan kaikesta huolimatta "Fremdkörper", vieras elementti virolaisessa yhteiskunnassa.

Baltiansaksalaisia ei enää ole

Suurin osa ensimmäisessä aallossa saapuneista baltiansaksalaisista asutettiin Saksan Puolalta valtaamille alueille, erityisesti Posenin/Poznanin ja Lodschin/Lodzin kaupunkeihin ja ympäröiville maaseudulle.

Myöhemmin tulleet sijoitettiin leireille ympäri Saksaa – kyse ei ollut pahamaineisista keskitysleireistä, vaan olosuhteet olivat huomattavasti siedettävämmät: ruokaa oli riittävästi, harrastaa pystyi ja liikkuminen oli vapaata.

Moni päätyi viljelemään puolalaisilta anastettua maata. Osa liittyi Saksan armeijaan. Vanhukset ja sairaat asutettiin pääasiassa Saksan valtakunnan alueelle.

Silti moni kaipasi kotiin. Toive paluusta vahvistui, kun Saksa kesällä 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon ja valloitti Baltian.

SS-johtaja Heinrich Himmler kuitenkin linjasi toisin: hänen mukaansa valloitetuilta alueilta poistuminen ei tullut kysymykseenkään.

Baltiansaksalaisten seuraama sanomalehti Königsberger Allgemeine Zeitung selitti, kuinka sota oli päättänyt baltiansaksalaisten 700-vuotisen historian ja kuinka Führer tarvitsi heitä rakentamaan uusia saksalaisalueita.

Kuten tiedetään, toinen maailmansota päättyi Saksan tappioon. Baltiansaksalaisille se tarkoitti jälleen muuttoa. Osa päätyi DDR:ään, eikä heidän elämästään tiedetä paljoakaan. Kommunistisessa maassa oli mahdotonta vaalia yläluokkaista perintöä.

Länsi-Saksassa baltiansaksalaiset asettuivat ympäri maata, eikä varsinaisia balttien asutuskeskittymiä syntynyt. Joitain kulttuuri-, opiskelija- ja sukututkimusyhdistyksiä perustettiin, mutta valtaosa niistä kuihtui vuosien myötä.

Viron ja Latvian uudelleenitsenäistyttyä baltiansaksalaisillekin olisi periaatteessa avautunut mahdollisuus palata. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tiettävästi baltiansaksalaiset eivät myöskään ole esittäneet vaatimuksia vanhojen kartanoiden, palatsien tai muun omaisuuden osalta.

Tänä päivänä voi jo kysyä, onko baltiansaksalaisia enää ylipäänsä olemassa vai hävisikö 700-vuotinen "heimo" Hitlerin puheen myötä historian hämärään.

Lähteet:

Carl Mothander: Paroneista bolsevikkeihin. Gummerus, 1944.

Vilho Niitemaa: Baltian historia. WSOY, 1959.

Suomen ulkomaanedustustojen raportit 1918-1945.

"Wall of blood": The Baltic German case study in National Socialist wartime population policy, 1939-1945.

Lue myös:

Virolainen historioitsija: Viro oli taloudellisesti Suomea vahvempi

Virolainen historioitsija: "Viron itsenäisyys oli ihme"