Päiväkirjansa ensimmäisessä osassa nainen kertoi Kabulin valtauksesta ja paon suunnittelusta. Kirjoittajan turvallisuuden takia Yle ei julkaise hänen nimeään tai yksityiskohtia, joista hänet voisi tunnistaa.
"Etsivätkö talibanit minua?"
Tänään on todella huono päivä. Näen Facebookissa kuvan naisesta, jonka käsissä ja hartioissa oli talibanien pahoinpitelyn jälkiä. Olen kotona ja alan heti kirjoittaa tietokoneelleni, sillä nämä kauheat tapahtumat eivät ikinä saa unohtua historiasta.
Talibanit vartioivat ulkona, mutta he eivät tiedä, että kirjoitan heidän hirmuteoistaan. He ovat väärässä, jos luulevat pystyvänsä vaientamaan meidät.
Kaikki uutiset tuntuvat kertovan talibanien rikoksista, väkivallasta ja sorrosta. Huoleni kasvaa. Perheeni ottaa minuun jatkuvasti yhteyttä. Mietin, etsivätkö talibanit minua? Onko heillä lista etsimistään henkilöistä? Onko nimeni siinä listassa?
Ikävöin suuresti tytärtäni, joka asuu avioeron jälkeen mieheni ja hänen vanhempiensa luona. Hän oli yleensä perjantaisin luonani. Tänään en tapaa tytärtäni, ja ikävä saa minut pois tolaltani.
Istun keskellä huonetta. Aivoni pysähtyvät hetkeksi, en pysty toimimaan. Yritän kerätä huoneesta tavaroitani, mutta kehoni ei enää toimi. Minusta tuntuu, että en pysty päättämään, mitä minun tulisi tehdä. En pysty syömään enkä nukkumaan kunnolla.
Käyn mielessäni läpi kaikkia niitä asioita mitä aikojen saatossa olen tehnyt.
Olin itsenäinen ja aktiivinen nainen. Tein töitä ja opiskelin iltaisin yliopistossa.
Olen työskennellyt viime vuodet sellaisessa ammatissa, jossa olin hyvin perillä Afganistanin tilanteesta. Silti en voinut edes kuvitella talibanien paluuta valtaan. Tein myös yhteistyötä ulkomaalaisten kanssa. Joka tilanteessa kerroin asioista avoimesti ja rehellisesti ja myös kritisoin rohkeasti monia. Ajattelin, että totuuden kertominen auttaisi yhteiskuntaa eteenpäin.
Talibanit eivät tule antamaan anteeksi mitään näistä.
En koskaan voinut edes kuvitella tällaisia päiviä, joita nyt koemme.
Yritän hengittää syvään ja olla miettimättä liikaa.
Tällä hetkellä tärkeintä on pysyä rauhallisena ja rukoilla. En voi tehdä muutakaan. Aina kun joku soittaa, yritän vaikuttaa rauhalliselta. Kukaan ei tiedä, miten vaikea viime viikko on minulle todellisuudessa ollut.
Kaikki tuntuu kuin unelta. Sen hyväksyminen, että koko elämäni on hajonnut palasiksi, tuntuu mahdottomalta.
"Tungen huivin suuhuni, jotta kukaan ei kuulisi kun huudan"
Ystäviäni ja työkavereitani pääsee nyt joka päivä lähtemään Kabulista ulkomaille. Olen iloinen siitä, että heidän henkensä pelastuu. Samalla syvä ja outo yksinäisyyden tunne on täyttänyt koko olemukseni. Pomoni soitti ja kertoi, että hänkin pääsee ulkomaille. Minua kukaan ei ole vielä huolinut.
Minusta tuntuu, että en enää kestä olla yksin. En käy enää Facebookissa, vaikka haluaisinkin pysyä ajan tasalla uutisista. En tee niin, koska en halua tulla epätoivoisemmaksi. Minun on pakko kestää ja vastustaa kiusausta olla avaamatta nettiä.
Aamulla rupean keräämään tavaroitani. Joudun jättämään kotini, sillä minun on pakko mennä perheeni luokse. En millään kykene enää jatkamaan yksin tässä kauheassa tilanteessa.
Haluaisin jättää kaikki tavarani vielä toistaiseksi tänne ja vain lähteä, mutta vuokranantaja ei siihen suostu. Hän sanoi, että minun on otettava koko omaisuuteni mukaan. Tavaroita on niin paljon. Niitä on tullut ostettua ison perheen tarpeiksi. En millään jaksa kerätä niitä kaikkia.
Olen huolissani tyttärestäni ja ikävöin häntä. Minun on päästävä näkemään hänet.
Kahteen päivään en ole saanut häneen yhteyttä. Lapsen isän puhelin on kiinni. Soitan hänen isoäidilleen. Kerron, että haluan viedä lapseni mukanani, minne ikinä lähdenkin. Mutta lapsen isoäiti kieltäytyy.
Voin todella huonosti. En voi edes kuvitella elämää ilman tytärtäni. Olen valmis kuolemaan, mutta en anna kenenkään ottaa häntä pois minulta. Yritän WhatsAppin kautta olla yhteydessä lapseni isään. Onneksi hän vastaa. Sanon hänelle:
– Sinä lupasit, että antaisit tyttäreni tulla luokseni. Lupasit puhua vanhemmillesi asiasta.
Jonkin ajan päästä soitan hänelle uudestaan. Hän vaikuttaa vihaiselta ja sanoo, että hänen vanhempansa eivät hyväksy tyttären luovuttamista. Hän valittaa, että on joutunut kahden tulen väliin.
Minä itken ja pyydän saada lapseni luokseni. Hänen vanhempansa itkevät, ettei lasta saisi päästää minun luokseni.
– Mitä helvettiä tämä tilanne on, mieheni sanoo. Rukoilen ja anelen, että hän puhuisi vielä vanhemmilleen. Lopetan puhelun.
Oi Jumala, viime päivinä olen tuskaillut ja valittanut talibanien tulosta, siitä että en pääse enää töihin tai yliopistoon. Olen rukoillut omani, perheeni ja myös muiden ihmisten puolesta. Olen myös kestänyt tuskaa, mutta sitä tuskaa en tule kestämään, jos viet minulta tyttäreni. Tungen huivin suuhuni, jotta kukaan ei kuulisi kun huudan. Minä vain huudan ja huudan. Näin yritän rauhoittaa itseäni.
Havahdun lapsen isän lähettämään viestiin. Hän lupaa yrittää parhaansa saadakseen vanhempansa suostumaan. Anelen, että hän ei riistäisi tytärtäni minulta. Lopulta hän sanoo, että voin huomenna tulla hakemaan lapsen. Sillä hetkellä oloni yhtäkkiä helpottuu. Onneksi Jumala kuuli rukoukseni. Huomenna menen hakemaan häntä.
“Kun lähestyn ulko-ovea, huomaan talibanien auton”
Herään viideltä ja pyydän talonmieheltä, että hän auttaisi löytämään auton ja muutaman ihmisen, jotka voisivat auttaa tavaroiden kantamisessa. Kasaamme omaisuuteni muutamassa tunnissa autoon ja lähetän kaikki siskoni luokse. Annan avaimeni pois vuokranantajalle. Olen epätoivoinen, sillä joudun jättämään kotini.
Kyyneleet silmissäni astun talon portaita alas. Kun lähestyin ulko-ovea, huomaan talibanien auton. Aluksi en usko niiden olevan talibaneja, mutta kun autosta nousee aseistautuneita miehiä, ymmärrän tilanteen. Kyseessä todella ovat talibanit.
Sydämeni melkein pysähtyy. Yritän pysyä rauhallisena ja jään tuijottamaan heitä. He lähestyvät ja puhuvat talon ulko-ovella muutaman ihmisen kanssa. Sen jälkeen he astuvat nauraen sisälle taloon. Yritän näyttää normaalilta, mutta rukoilen hiljaa. Kun he ovat menneet sisälle, hengitän syvään ja nousen nopeasti autoomme.
Tunteeni ovat ristiriitaiset. Olen sekä peloissani että onnellinen, sillä ehdin poistua asunnostani juuri ennen talibaneja. Mietin, että jos olisin jäänyt ja he olisivat tulleet tekemään kotietsintää, olisin varmasti saanut sydänkohtauksen pelkästä pelosta.
Valta on nyt talibaneilla. Luulen, että he tekevät kotietsintöjä selvittääkseen, kuka asuu missäkin ja mikä on kenenkin ammatti. Pelkään, että kotietsinnät jatkuvat talosta taloon, kunnes minut ja tuhannet kaltaiseni ihmiset on tunnistettu. Talibanin mielestä olemme rikollisia.
Menen ensin tyttäreni isovanhemmille. Minua pelottaa, mutta olen toiveikas. Kun vihdoin näen tyttäreni, halaan häntä tiukasti ja itken ääneen. Hän on osa sydäntäni.
Juon isovanhempien luona kupillisen teetä. Otan tyttäreni mukaani, ja iltapäivällä lähdemme vanhempieni luo. Siskoni ja muut ilahtuvat suuresti nähdessään meidät. Sanon äidilleni, että viime aikoina en ole pystynyt syömään tai nukkumaan kunnolla. Nyt haluan levätä.
Samalla hetkellä saan puhelun tuntemattomalta mieheltä.
Puhun tämän suomalaisen miehen kanssa, ja kerron tilanteestani. Mies kysyy, kuinka kaukana vanhempieni talo on lentokentältä ja pyytää minua toimittamaan minusta ja tyttärestäni valokuvat hänelle. Olen huolissani perheestäni, sillä talibanien näkökulmasta he ovat rikollisia, koska ovat kasvattaneet minunlaiseni tyttären. Pyydän miestä auttamaan myös vanhempiani ja isoisääni, jotta pääsisimme kaikki yhdessä lentokentälle. Mutta hän kieltäytyy, ja käskee minua tulemaan ainoastaan tyttäreni kanssa tai ei ollenkaan.
Sanon perheelleni, etten jätä heitä yksin enkä lähde. He kuitenkin rukoilevat minua lähtemään turvalliseen paikkaan ja jättämään heidät Jumalan armoille. Ilmoitan suomalaiselle miehelle, että hyvä on, tulen ainoastaan tyttäreni kanssa.
Kyyneleet silmissämme halaan äitiäni ja hyvästelemme toisemme. Pyydän heitä antamaan minulle anteeksi. Kerron, että olen heille paljosta velkaa, enkä voi ikinä mitenkään hyvittää kaikkea sitä, mitä he ovat minun hyväkseni tehneet.
Isäni ja isoisäni ovat silloin moskeijassa, joten joudun lähtemään hyvästelemättä heitä. Veljeni lähtee saattamaan minua. Olemme jo matkalla, kun isäni soittaa. Hän itkee ja hyvästelee minut. Hän pyytää minua pitämään huolta itsestäni ja jättämään minut Jumalan huomaan. Sydämeni murtuu, sillä Kabul ei ole enää entisensä. Perheet joutuvat tahtomattaan hyvästelemään ja eroamaan toisistaan.
Suomalainen mies soittaa minulle uudestaan. Hän lähettää minulle toisen numeron, johon minun pitää soittaa. Numerosta vastaa henkilö, joka kertoo sijaintinsa ja neuvoo minua lähtemään kohti lentokenttää. Lähdemme veljeni ja hänen vaimonsa kanssa kentälle.
Matkalla on paljon ruuhkaa. Näemme talibaneja. Veljeni käskee minua piilottamaan puhelimeni, kunnes pääsisimme heidän ohitseen. Onneksi autoja on paljon, joten talibanit eivät pysäytä meitä. Pääsemme erääseen paikkaan, jossa veljeni käskee minua poistumaan autosta. Hän pysäköi autonsa kadunkulmaukseen ja käskee vaimoaan odottamaan. Lähdemme veljeni kanssa eteenpäin.
Lentokentän portin edessä on paljon ihmisiä. Hetken tuntuu, että litistyn puristuksiin ihmismassassa. Veljeni kantaa laukkuani, ja minä pidän tiukasti kiinni tyttärestäni. Yritän ottaa hänet syliin, mutta olkalaukkuni on kovin painava. Olin ottanut mukaani tietokoneen ja sen kovalevyn. Pystyn juuri ja juuri kantamaan tytärtäni.
Otan tukevia askeleita, jotta pysyisin pystyssä, koska muuten jäisimme ihmismassan jalkoihin. Tyttäreni on peloissaan. Kuulemme laukauksia, ja rauhoittelen lasta. Ne ampuvat vain ilmaan. Yritän koko ajan puhua hänelle, jotta hän ei pelästyisi.
Edessämme on syvä vesilammikko, ja sen toisella puolella sotilaita. Minun oli käsketty huutaa Suomi, kun näen suomalaisia sotilaita. Veljeni huutaa: Suomi! Sotilaat kääntyvät minuun päin ja tarkistavat nimeni.
On jo hämärää, joten sotilaat pyytävät minua laittamaan kännykkäni valon päälle ja pitämään sitä ylhäällä, jotta eivät kadottaisi minua. He käskevät minua lähtemään eteenpäin. Annan kännykkäni veljeni käteen ja yritän pujotella ihmismassan läpi. On pakko mennä vesilammikon läpi. Hyppään veteen ja nostan jälleen tyttäreni syliini. Vettä on yli polvien korkeudelle ja se on likaista. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Samalla joudun hyvästelemään veljeni.
Suomalaiset sotilaat saavat kovalla työllä minut eteenpäin autoon ja kuljettavat meidät muiden evakuoitavien luokse.
Olen todella kiitollinen suomalaisille. He kohtelevat minua hyvin, antavat ruokaa ja auttavat, että saisin nukuttua. Olen kuitenkin hereillä myöhään. Ilmoitan perheelleni, että olen kunnossa ja lentokentän sisäpuolella.
“He kohtelevat minua ihmisenä”
Monen kauhean päivän jälkeen pääsen vihdoin hengähtämään. Olen päässyt turvaan. Minun ei tarvitse enää pelätä, milloin talibanit tulevat perääni.
Olen silti huolissani perheestäni. Yritän tavoittaa ystäviäni, jotka yrittivät myös päästä lentokentälle.
Kolme kollegoideni perhettä pyrkii Australiaan, mutta he eivät ole onnistuneet pääsemään lentokentälle useista yrityksistä huolimatta. Pyydän heitä laittamaan sähköpostia ja kysymään neuvoa australialaisilta sotilailta. He kertovat, että sotilaat eivät pysty hakemaan heitä, vaan heidän pitäisi omin keinoin päästä kentän sisäpuolelle. Tämä vaikuttaa lähes mahdottomalta.
Selitän heille, mitä ohjeita minulle annettiin, miten kuljin vesilammikon läpi ja miten suomalaiset sotilaat, joilla oli kädessään Suomen lippu, auttoivat minua heti. Selitän heille, että näistä kaikista asioista oli sovittu etukäteen.
Pesen vaatteeni, jotka likaantuivat vesilammikossa. Mukanani on vain yhdet varavaatteet minulle ja tyttärelleni. Lentokentällä tyttäreni soittaa isovanhemmilleen, että on päässyt turvallisesti lentokentän sisäpuolelle.
Joku suomalaisista avustajista kysyy jatkuvasti, onko meillä kaikki hyvin vai tarvitsemmeko vettä, ruokaa tai jotain muuta. Vastaan heille kaiken olevan hyvin. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen. He kohtelevat minua ihmisenä.
Ilma Kabulissa on kuuma, ja selaan koko päivän nettiä. Yritän pysyä ajan tasalla tilanteesta. Myöhään iltapäivällä meidän lentomme aika on tullut. Meille on kerrottu, että lentokone lähtee kello 18. Kävelemme kohti sotilaskonetta ja jäämme jonoon. Nousemme järjestyksessä lentokoneeseen.
Kestää puolitoista tuntia ennen kuin kaikki saadaan koneeseen ja pääsemme lähtemään Kabulista kello 19.30. Olen matkustanut aikaisemminkin, mutta tämä on erilainen lento. Tunnen suurta surua kotimaani tilanteesta ja siitä, että jouduin eroamaan perheestäni. Tuntuu niin tuskalliselta, että on pakko lähteä pois pysyäkseen hengissä. Yritän lohduttaa itseäni muistuttamalla, että nyt olemme turvassa.
“Olen vihdoin turvassa”
Olemme sotilaskoneessa kolmen tunnin ajan. Me kaikki istumme polvillamme, emmekä pysty edes suoristamaan jalkojamme. Tyttäreni nukahtaa syliini. En pysty liikkumaan, joten käteni, jalkani ja koko kehoni puutuvat. Joka paikkaan särkee.
Koneessa sotilaat yrittävät pitää meistä huolta. Inhimillisyyden tunne ja heidän apunsa nostavat kyyneleet silmiini. Kyllä inhimillisyyttä on olemassa. Toki talibanit ovat myös ihmisiä, mutta ero heidän ja näiden sotilaiden välillä on kuin yö ja päivä.
Pääsemme Georgiaan. Turvatarkastuksen jälkeen meidät ohjataan odotusaulaan. Siellä on paljon perheitä. Jotkut ovat menossa Ruotsiin tai Norjaan ja osa taas Suomeen. Meidät ohjataan Suomeen menevien ryhmään. On yli keskiyön ja olen äärimmäisen väsynyt. Yritän lepuuttaa silmiäni. Muutaman tunnin kuluttua meille ilmoitetaan, että valmistaudumme lentämään Suomeen.
Lento Georgiasta Suomeen sujuu hyvin. Lentokone on melkein tyhjä. Kunpa olisi ollut mahdollista pelastaa ja auttaa lisää vaarassa olevia ihmisiä.
Pääsemme perille Helsinkiin, ja minulla on vain ohuet vaatteet päälläni. Kabulissa ilma oli erittäin kuuma, mutta täällä ilma tuntuu Kabulin syksyltä. Lentokentällä on jo valmiina viltit ja pientä syötävää. Soitan videopuhelun äidilleni ja siskolleni. Kerron heille, että olen päässyt turvallisesti Suomeen. He ovat iloisia puolestani.
En osannut aavistaa, että tarkastukset lentokentällä kestäisivät näin kauan. Passimme tarkastetaan perusteellisesti, ja kasvojamme verrataan tarkasti passikuvaan. Virkailijat kysyvät kaikenlaista. Meiltä otetaan myös koronatesti. Minulle kerrotaan, että seuraavaksi asiani siirtyy Maahanmuuttovirastolle.
Sen jälkeen meidät siirretään toiseen paikkaan, jossa meiltä otetaan biometriset tunnisteet kuten sormenjäljet ja valokuvia kasvojen molemmilta puolilta. Tämä tuo mieleeni Hollywood-elokuvat, joissa poliisit ottavat rikollisilta valokuvat ja sormenjäljet ihan samalla tavalla.
Ymmärrän ja arvostan suomalaisia viranomaisia. He tekevät parhaansa pitääkseen maansa turvassa ja siksi tämä prosessi on niin tarkka. En odottanutkaan heiltä vähempää. Tämän jälkeen meidät siirretään vastaanottokeskukseen.
Olen käynyt Suomessa aikaisemminkin. Siksi Suomi ei tunnu vieraalta. Tuntuu todella hyvältä, että Suomi auttoi ja pelasti henkeni. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikille, jotka tekivät parhaansa saadakseen minut ja tyttäreni turvaan.
En ole enää yhtä ahdistunut. Seuraan kuitenkin edelleen koko ajan tiiviisti Afganistanin uutisia, ja olen huolissani perheestäni ja muista ihmisistä. Sitä huolta tulen kantamaan elämäni loppuun asti. Olen kuitenkin onnellinen itseni ja tyttäreni puolesta. Olemme vihdoin turvassa.
Kirjoittaja on pitänyt päiväkirjaa Ylen pyynnöstä.
Lue ja kuuntele lisää Afganistanista:
Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma: Taliban murskasi naisten haaveet Afganistanista
Afganistanin tilanteen hetki hetkeltä -seuranta
Kuusi päivää, jotka veivät vapauteni – Kabulissa piileskelevä nainen kirjoittaa Ylelle elämänsä muuttaneesta viikosta
