Minut irtisanottiin Postista syyskuussa 2014, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin saanut osa-aikaisen työkyvyttömyyseläkepäätöksen
Yhtäkkiä olin siis puoliksi eläkeläinen ja puoliksi työnhakija. Oli opittava elämään uudella tavalla.
Minulta kului kokonainen vuosi Postista irrottautumiseen ja surutyöhön. Vasta syksyllä 2015 aloin jotenkin palautua. Alkoi tuntua siltä, että kyllä minullakin on jotain virkaa.
Lue Virvan aiemmista vaiheista tästä ja tästä.
Postin jälkeen olen ollut työtön työnhakija, osa-aikaeläkeläinen, sairauslomalainen ja minulla on ollut yksi työpaikkakin: olin nelisen kuukautta pakolaisohjaajana.
Työ löytyi Suomen Punaisen Ristin Otanmäen vastaanottokeskuksesta. Tarjosivat minulle hommaa, kun olin kertonut irtisanomisestani televisiossa, Ylen A-studiossa.
Työ oli mieluisaa. Sain olla ihmisten kanssa tekemisissä, ja tunsin, että minusta oli apua. Tiesin, miksi aamulla pitää herätä.
Toisaalta työ oli myös henkisesti raskasta. Vielä kotonakin mietin sitä, mitä ihmisille oli tapahtunut. En saanut nukuttua, aamuyöstä heräsin hiestä märkänä.

Näin painajaisia vanhempansa menettäneistä lapsista. Aamulla ahdisti lähteä töihin. Pelkäsin, että teen jotain väärin. Vuosia vaivannut selkäni myös oireili ja särki entistä pahemmin, työ vastaanottokeskuksessa kun oli enimmäkseen jalkojen päällä seisomista.
Huhtikuussa 2016 sanoin itseni irti vajaan neljän kuukauden työrupeaman jälkeen. Monet kysyivät, miksi jäin pois töistä. Epäilivät, että syy oli vastanottokeskuksen asukkaissa ja heidän käytöksessään. Ei ollut. Kyse oli minun päästäni. Asukkaat olivat ihania, iloisia ja nauravia ihmisiä.
Olin jälleen työtön työnhakija.
Selkäkipu paheni. Syksyllä 2016 olin Kainuun keskussairaalassa leikkausarviossa. Jo Postin aikana olin monasti selän takia sairauslomalla. Selkäni on oireillut jo liki kuusi vuotta. Se oli myös tärkein peruste osa-aikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelleni.
Sain kutsun sairaalaan lokakuussa ja selkä leikattiin 2016 joulukuussa. Siihen asti olin ollut työtön työnhakija ja osaeläkeläinen - nyt olin sairauslomalainen.
Viime vuoden maaliskuussa sairauslomaani jatkettiin, samoin elokuussa. Loppuvuodesta sairauspäivärahan enimmäismäärä tuli täyteen. Vaikka sairaslomani jatkui, minusta tuli taas työtön työnhakija, osa-aikainen sellainen.
Vaikka en siis ollut työkykyinen ja olin sairauslomalla, minulle maksettiin ansiosidonnaista työttömyyspäiväraha. On tämä kummallinen ja monimutkainen systeemi.

Tuntuu, että Postin jälkeiset vuodet ovat olleet jatkuvaa paperisotaa. Vuosien kuluessa olen hakemuksia täyttäessäni soittanut lukemattomia kertoja lääkäreille, Posti ja logistiikka-alan unioni PAU:lle, työeläkeyhtiöön, TE-keskukseen ja Kelalle.
On toistuvasti pitänyt kysyä, mitä minun pitää tuohon ja tuohon kohtaan kirjoittaa. Aina on ystävällisesti neuvottu. On silti vihoviimeistä täyttää noita papereita.
Enkä ole vain täyttänyt hakemuksia. Olen myös avannut aikamoisen määrän kirjekuoria, joissa on elämääni koskevia päätöksiä. Niitä tavatessa on tuntunut, että tarvitsen suomentajan.
Välillä kaikki liput ja laput ovat todella ahdistaneet. Onneksi mieheni Matti ymmärtää niiden päälle.
Monesti olen miettinyt, miten ne ihmiset pärjäävät, joilla ei ole apunaan ketään muuta. Ehkä he eivät pärjääkään.
Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että tulisi lopullinen päätös tälle työtön-sairas-osaeläkeläinen pyöritykselle ja pääsisin kokonaan työkyvyttömyyseläkkeelle. Pääsisi tästä papereiden pyörittämisestäkin.
Välillä elättelen toiveita, josko vielä jotain pystyisin tekemään. Heti perään kuitenkin tulee epäilys. Vähitellen olen suostunut siihen, että tässä oli minun työurani, paluuta ei enää ole.
Alkuvuodesta laitoin työkyvyttömyyseläke-paperit vetämään, kun lääkäri oli kirjoittanut B-lausunnon.
Juhannusviikolla sain työeläkeyhtiöstä kirjeen. Pyörittelin sitä peloissani käsissäni enkä avannut. Mietin, viitsiikö juhannusta pilata, jos päätös onkin pettymys.
Kääntelin ja vääntelin paperia kädessäni. Kun sitten avasin kirjeen, se oli täyttä hepreaa ja panin sen takaisin kuoreen.
Kun mieheni Matti tuli illalla kotiin, annoin koko kirjekuoren hänelle ja yhdessä sitten tavasimme, mitä paperissa oli.
Aluksi paperissa puhuttiin määräaikaisesta kuntoutustuesta. Muutamaa riviä myöhemmin luki: “kuntoutustuki on määräaikainen työkyvyttömyyseläke, minkä vuoksi käytämme termiä eläke”.
Sain siis määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen joulukuun 2017 alusta tämän vuoden elokuun loppuun.
Se oli valtava helpotus, tosin määräaikainen sellainen.

Elokuun lopussa olin taas lääkärissä ja jälleen minulle kirjoitettiin uusi B-lausunto. Myös sairauslomani jatkuu vuoden loppuun.
Jos hakemukseeni tulee myönteinen päätös, olen työkyvyttömyyseläkkeellä joulukuun loppuun.
Taas olen soittanut PAU:lle, TE-keskukseen ja Kelaan. Työeläkeyhtiössä ja Kelassa meni monta päivää ennenkuin sain jonkun kiinni.
Kunnes päätös tulee, saan ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa osa-aikaisen työkyvyttömyyseläkkeeni lisäksi. Jos eläkkeeni jatkuu, työttömyyspäiväraha peritään takaisin.
En tiedä, kauanko työkyvyttömyyseläkehakemuksen käsittely nyt kestää. Viimeksi siihen meni kolmisen kuukautta.
Epävarmuus jatkuu. Ja jos jatkon nyt saankin, onko sama rumba taas edessä joulukuun lopussa?
Kaikesta epävarmuudesta ja vähistä rahoista huolimatta elämä tuntuu hyvältä. Kesä ja mökillä oleminen on ihanaa, ja se, että lapsenlapset tulevat sinne meidän kanssamme.
Elämä on täynnä pieniä ilon aiheita. Voi miten hyvä mieli jäi siitäkin kesäaamusta kun viisivuotiaan pojan poikani Voiton kanssa pelastimme pikkulinnun. Se oli jäänyt ladon ylisille jumiin. Lintu lensi ikkunasta ikkunaan, kopsautti nokkansa lasiin ja tuupertui maahan.
Otin linnun käteeni. Me annoimme Voiton kanssa sille vettä, kaadoin oikeasti sitä sen suuhun. Vähän aikaa lintu siinä kökötti, katsoi minua suoraan silmiin ja sitten se pyrähti lentoon. Ei ne tämän isompia ole - ne ilot.
Tekemisestä ei ole puutetta, varsinkaan mökillä. Halon koneella halkoja, pengon kukkapenkkejä, nypin kuivat pois ja kastelen...
Sitäpaitsi aina voi oppia uusia asioita. Kesällä, 61-vuotiaana, ajoin ensimmäistä kertaa oikeaa traktoria. Olin siitä monta päivää tohkeissani: kerroin asiasta kaikille, jotka jaksoivat kuunnella.
Voin myös olla tekemättä mitään, sen nämä vuodet ovat opettaneet, voin ihan vaan olla.

Kaikkein tympein ja hankalin olo minulla on silloin, kun selkäkipu säteilee jalkoihin ja niitä särkee. Hyvä kun silloin pääsee sängystä ylös. Kun koiran kanssa käydään niinä päivinä lenkillä, se on yhtä tuskaa. Sellaisina päivinä ajattelee, että eikö tämä helpota ikinä, mitä tämä tällainen elämä on.
Toisaalta ajattelen silti, että pysyisipä kunto edes tällaisena. Nyt kuitenkin pärjää. Minua pelottaa, että tulen sellaiseksi, etten pysty enää kävelemään. Sitä pelkäsin silloinkin, kun selkäleikkaus tehtiin pari vuotta sitten.
Joka aamu pidän käsiä kyynärpäitä myöten ristissä toivoen, että jalat eivät menisi alta.
Elämäni on ollut vaikka minkä näköistä ja kokoista ja tulee varmaan olemaankin. Silti äitini ja mummoni elämänohje pätee edelleenkin: “Ilo pintaan, vaikka syän märkänis”.

Lue myös muiden postilaisten kuulumisia:
